Kirkkoherra Juha Tanska, Kymi, puhuu tämän viikon Vanhan Testamentin tekstistä. Virsi 463:1,4. Virsi alkaa sanoin "Kanssa luomakuntansa". Topi Lehtipuu (tenori), Jontte Knif (tamburiini), Jarmo Julkunen (kitara), Mikko Perkola (viola da gamba).
Hartausohjelmat: Iltahartaus 15.11
Iltahartaus to 15.11.2012
Juha Tanska, kirkkoherra, Kymi
Viisi valtakuntaa (Dan. 2:31-41,44)
Tämän viikon Vanhan testamentin teksti Danielin kirjan toisessa luvussa taipuu vain vaivoin iltahartaudeksi. Teksti on poliittinen. Se jättää levottoman olon. Se heijastelee syntyaikansa tapahtumien herättämiä tulkintoja, pelkoja ja toiveita juutalaisten keskuudessa. Teksti on kertomus on unesta, ja unta seuraavasta selityksestä:"Sinulle, kuningas, kuninkaiden kuningas, on taivaan Jumala antanut valtakunnan, vallan, voiman ja kunnian. Hän on myös antanut kaikkialla valtaasi ihmiset, maan eläimet ja taivaan linnut ja tehnyt sinut niiden herraksi. Sinä olet kultainen pää. Mutta sinun jälkeesi nousee toinen valtakunta, vähäisempi kuin sinun, ja sitten kolmas valtakunta, pronssinen, joka on hallitseva koko maailmaa. Vielä on tuleva neljäs valtakunta, luja kuin rauta, ja niin kuin rauta murskaa ja särkee kaiken ja niin kuin rauta rikkoo, niin se on murskaava ja rikkova kaikki muut."
Neljä valtakuntaa. Mitä ne valtakunnat voisivat olla omassa historiassamme? Ensimmäisen valtakunnan rippeitä muistan vielä kansakoulusta. Sen voisi kiteyttää näin: Jumala on johdattanut kansaamme läpi historian, antanut sille lopulta itsenäisyyden ja varjellut sotien kurimuksen läpi. Tuota ensimmäistä valtakuntaan kannatteli usko siihen, että kaiken takana on Jumala, tai Henki, joka antaa historian tapahtumille perimmäisen tarkoituksen ja suunnan.
Ensimmäisen valtakunnan henkinen perustus alkoi murtua 1900-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Oli vaikea uskoa Jumalan hyvään kaitselmukseen maailmassa, joka oli kokenut sotien joukkotuhojen ja keskitysleirien ja kauhut. Usko Jumalan kaitselmukseen murtui, mutta jotain siitä jäi jäljelle: usko siihen, että historialla on merkitys ja suunta: kehitys. Suomestakin rakennettiin sotien jälkeen pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Kansakoulu vaihtui peruskouluksi. Suomesta rakentui moderni yhteiskunta, toinen valtakunta.
Kolmas valtakunta (ja tätä ei pidä sotkea Hitlerin kolmanteen valtakuntaan) on se, mitä olemme eläneet 1980-luvun loppupuolelta lähtien: jälkimoderni aikakausi. Olemme laajalti kadottaneet uskon yhteiseen edistykseen ja historian perimmäiseen tarkoitukseen. Murtunut on usko suuriin yhteisiin kertomuksiin, jotka antavat meille tarkoituksen ja päämäärän. Tilalle ovat tulleet yksittäisten ryhmien ja yksilöiden kertomukset ja merkitykset. Jokaisen pitäisi rakentaa oman elämänsä tarina.
Tämä kolmaskin valtakunta on jo jäämässä taakse. Olemme siirtymässä vähitellen neljänteen valtakuntaan. On vaikea hahmotella neljännen valtakunnan ääriviivoja, sillä elämme sen keskellä parhaillaan. Jotain saattaa silti havaita.
Elämme toisistaan etääntyvien todellisuuksien yhteiskunnassa. Näitä todellisuuksia – työssä käyvät, työttömät, erittäin hyvin tai pahoin voivat, eri kansallisuudet, eri uskonnot, laitoksiin sysätyt, koulutuksesta syrjäytyneet, erilaiset maailmankatsomukset – näitä todellisuuksia liittävät toisiinsa vain haurastuvat säikeet. Kun ihmisiä toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan kiinnittävät merkitykset kokonaan katoavat, pahoinvointi, käsittämätön väkivalta ja ihmisyyden sortaminen voimistuvat. Elämys- ja mielihyväteollisuuden ilmiöt ja laitteet antavat jonkinlaisen sisällön suurelle joukolle. Samalla näistä tuotteista ja palveluista monet on tehty oloissa, joissa ihmiset työskentelevät orjuuden kaltaisessa tilassa.
Samaan aikaan äärimmäisen materialismin rinnalle nousee ääniä, jotka etsivät yksinkertaisempaa, levollisempaa, ihmisen ja luomakunnan kestävyyttä vaalivaa elämää. Ilmenee kasvavaa herkkyyttä sekä erilaisten vähemmistöjen äänelle että eläinten ja koko luomakunnan kärsimykselle.
Luonnon tuhoutumisen kiihtyminen ja tuhon vaikutusten torjuminen koskettavat kasvavasti meitä kaikkia. Myös yhä useammat kristityt ymmärtävät, että Jumala ei pelasta meitä luonnon tuholta. Meidän itsemme on käytettävä kaikki kertynyt viisaus ja taito sairastavan maapallon parantamiseen.
Danielin kirjan teksti puhuu vielä viidennestäkin valtakunnasta. "Noiden kuninkaiden aikana on taivaan Jumala pystyttävä valtakunnan, joka ei ikinä tuhoudu, eikä sitä valtakuntaa anneta toiselle kansalle. Se murskaa lopullisesti kaikki nuo valtakunnat, ja se pysyy ikuisesti."
Viides valtakunta on Jumalan itsensä pystyttämä. Sen perustus on lujempi kuin ihmisten vaihtuvilla valtakunnilla. Meille kristityille tämän toisenlaisen valtakunnan perustaja on Jeesus Kristus. Aavistelemme ja uskomme, että Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja pääsiäisen salaisuudessa on tullut ilmi sellainen Jumalan läsnäolon tihentymä tässä maailmassa, että ei koskaan sitä ennen. Viides valtakunta on todellisuutta, jonka rajat ylittävät sen todellisuuden rajat, jotka luonnontieteet ovat kyenneet määrittelemään.
Osallisuus tähän valtakuntaan ei tee meitä täydellisiksi. Se ei poista tarvetta kasvaa ihmisemmäksi, ei poista velvollisuutta hoivata lähimmäistä ja sairastavaa maapalloa. Mutta se antaa elämälle lujan perustuksen, jolla oma elämä lepää jokaisena päivänä, terveenä ja sairaana, rohkeana ja pelokkaana, toivossa ja epätoivossa. Ja se antaa aavistuksen, että myös edesmenneet pyhät lepäävät tällä samalla perustalla.
Rukoilemme: Hyvä Jumala, anna valtakuntasi vahvistua sydämissämme!
Virsi: 463:1,4
Aamuhartaus ke 07.11.2012
Sari Vapaavuori, apulaistoiminnanjohtaja, Helsinki
Usko joka muuttaa ainakin yhden tai kahden maailmaa
Kaksi tärkeää kysymystä: Uskotko siihen, että voit muuttaa maailmaa?Kyllä. Voit muuttaa maailmaa – voit muuttaa toisen ihmisen maailmaa, ja omaasi.
Voit muuttaa maailmaa. Jos haluat.
Entä voiko yksinäisyyteen kuolla? Voi. Voi kuolla.
Tosiasia on, että tänäkin päivänä, armon vuonna 2012 näin tapahtuu.
Tiesitkö, että joka toinen päivä yksinäinen vanhus tekee itsemurhan. Tai että suomalaisnuoret pitävät hallussaan kyseenalaista ja järkyttävää tulosta – he ovat kärkisijoilla kansainvälisissä itsemurhatilastoissa.
Se pysäyttää. Heti näin aamusta.
Vanhuus tulee usein yksin. Iän karttuminen usein myös altistaa yksinäisyydelle. Erilaiset sosiaaliset verkostot vähenevät. Ikääntyneen elämässä monet tärkeät ihmiset, ystävät ja läheiset ovat saattaneet kuolla pois, tai he asuvat niin kaukana, että minkäänlaista yhteyttä tai yhteistä arkea ei ole.
Monissa palvelutaloissa ja laitoksissa olevat ihmiset ovat päivittäin toisten ihmisten lähellä, mutta silti voi olla niin, että he eivät tunne toisiaan, ja he saattavat tuntea itsensä todella yksinäiseksi. Hoitohenkilökunta tekee parhaansa, mutta valitettavasti usein heidän aikansa menee perushoivatoimen-piteiden tekemiseen.
Myös nuoruus tulee usein yksin. Voi olla niin, että nuoren elämässä ei esimerkiksi ole yhtään aikuista. Tai on – mutta ei sellaista aikuista, johon turvata. Sellaista aikuista, joka välittää – rakastaa – hoivaa. Opastaa.
Jokainen nuori tarvitsee vanhemman. Vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsesta ja nuoresta aikuinen ihminen. Vanhempien tehtävänä perheessä on näyttää mallia. Kyse ei välttämättä ole biologisesta vanhemmuudesta. Kyse on aikuisen mallista.
Tutkimusten mukaan nuorten kohdalla itsemurhia vähentävät mielenterveys, hyvät sosiaaliset suhteet ja kohtuullinen toimeentulo.
Yleensä on niin, että erilaiset riskitekijät kasautuvat ja vaikeudet voivat jatkua pitkään. Nuorilla yksittäinenkin vastoinkäyminen voi johtaa itsemurhayritykseen.
Ja usein on niin, että ei ole ketään. Ei toista ihmistä istumassa vierellä. Olemassa vain ja ainoastaan toista varten.
Yksikin ihminen – yksikin riittäisi.
Molemmilla – niin vanhuksella kuin nuorellakin olisi tuhat tarinaa, mutta ei yhtään kuulijaa. Kenelle kertoisi tarinansa, kenelle mukavia muistoja menneisyydestä. Kenen kanssa miettisi tulevaa.
Kuka ehtisi kuunnella.
Yksinäisyyttä voi olla vaikea nähdä, sitä voi olla vaikea ymmärtää.
Me emme aina voi tietää kuka on yksinäinen – ihminen voi myös valita yksinäisyyden.
Mutta silloin kun yksinäisyys ahdistaa, silloin kun sitä ei ole itse haluttu tai valittu, yksinäisyyttä kuvataan usein esimerkiksi sanalla tyhjyys.
Elämässä on vain tyhjyyttä – ei siis mitään.
Elämässä ei ole värejä, ei edes sävyjä.
Elämä valuu – se valuu ohitse.
Yksinäisellä on usein vahva tunne ulkopuolisuudesta, erillisyydestä. Hänen elinpiirinsä on kapea.
Yksinäinen ei ole osa yhteisöä. Yksinäisellä ei ole vastavuoroista suhdetta ympäristöönsä, ei toisiin ihmisiin.
Ei toiseen ihmiseen.
Niin – toiseen ihmiseen. Se on avainasia. Yksikin ihminen riittää.
Olemaan. Kuulemaan. Välittämään. Rakastamaan. Myötäelämään.
Ja juuri tuo rakastaminen – uskon todeksi eläminen on meille vaikeaa. Huolimatta siitä, että meille on annettu selkeä ohje rakastamisesta.
Meidän tulee rakastaa toisiamme.
Mutta se ei ole aina niin helppoa – eikö totta.
Sillä rakkaus ei kasva käskemällä.
Se ei synny vaatimalla.
Rakkaus kasvaa yksin Jumalasta.
Ja kuitenkin juuri rakkaus on uskon todeksi elämistä.
Se on katseen kääntämistä kohti kärsivää, kohti avun tarvitsijaa – kohti lähimmäistämme.
Juuri sitä ihmistä, jonka niin helposti arjessa saatat ohittaa.
Miten on? Näetkö sinä jokaisessa ihmisessä lähimmäisen?
Entä välitätkö? Rakastatko?
Tai teetkö toiselle niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän?
Tänään on hyvä päivä tehdä päätös. Päätös välittämisestä.
Ja samalla päätös myötäelämisestä.
Tarvitaan vain rakkautta – uskoa ja luottamusta siihen, että sinä riität – sinä riität muuttamaan toisen ihmisen elämän, toisen ihmisen maailman.
Anna siis lähimmäisellesi rakkauden lahja.
Myös me saamme luottaa ja turvata siihen, että Taivaallinen Isämme pitää meistä huolen.
Hänen rakkautensa meitä kohtaan on epäitsekästä rakkautta. Ja hän antaa itsensä lahjaksi. Joka päivä.
Virsi: 509
- Hartausohjelmat: Iltahartaus 8.11
Juha Tanska, kirkkoherra, Kymi
Omistajan leima (Jes. 64:3–8)
Lehdenjakaja kolisteli käytävässä, samoin uudet naapuri paukauttavat ovea niin että rappaukset karisevat. Olen oppinut talon tavoille. Löydän hartausohjelmat netissä yle.fi/uskonto googlehakuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti