 | |
| omaishoitaja paras hoitajista |
Laillistettu
hieroja
vuodesta
1979, omaishoitajakokemusta vuodesta 1991
kotisivut
kotisivut
"virallinen organisaatio on tarkoitettu
ratkomaan
ennalta arvattuja ongelmia, epävirallinen arvaamattomia"
Daniel Goleman
Elämäni harharetket §§§§§§§-viidakossa
Uusi vuosituhat oli vaihtunut ilotulitusten siivittämänä
idästä länteen. Valta oli vaihtunut tasavallassa ja olin vapaa palaamaan
sinne, mistä olin lähtenyt. Jotenkin siivet eivät kantaneet pidempää
ylilentorataa, vaan löysin itseni juuri tästä samasta paikasta jossa nyt
istun ja ihmettelen. Tutussa Terveystupa -projektissa lääkäriluennolla
käytin puheenvuoron hieronnan puolesta.
- Luennoitsijalle, kyllä sinä minut tunnet.
- Sinähän kehut itseäsi. Olin oppinut sen verran verkkoympäristössä markkinoimaan tuotettani lyhyesti.
- Kuka olen ja mistä minut löytää. Sen enempää lätisemättä tuotteestani.
Sen
jälkeen en näissä piireissä enää tuntenut tarvetta näyttäytyä.
Edunvalvoja esitteli kadulla seuraava työtehtävää tulevaisuudessa.
Tänään
on koti-ilta onnellisten sattumien jälkeen. Kuuntelin netissä
iltahartauden, jonka luulin menettäväni, jos suunnitelmat olisi
toteutuneet. Matti J Kuronen on ollut minulle tärkeä neuvonantaja jo
ammattinsa perusteella. Tekniikka on tullut apuun ja linkitän
iltahartauden kuunneltavaksi Syyssinfoniassa.
Perjantai-iltaisin kuullaan hartauksia elämänkaaren vaiheilta. Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta. John Scofield yhtyeineen esittää kappaleen "His Eye Is on the Sparrow". Laulu Jon Cleary. Säv. Civilla Martin, san. Charles Gabriel, sov. John Scofield.
Kuuntele aikaa 28 päivää (Vain Suomi)
Lue http://satusinfonia.blogspot.com
VIERASKIRJA
Perjantai-iltaisin kuullaan hartauksia elämänkaaren vaiheilta. Rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta. John Scofield yhtyeineen esittää kappaleen "His Eye Is on the Sparrow". Laulu Jon Cleary. Säv. Civilla Martin, san. Charles Gabriel, sov. John Scofield.
Kuuntele aikaa 28 päivää (Vain Suomi)
Lue http://satusinfonia.blogspot.com
VIERASKIRJA
Matti J Kuronen, Lappeenranta
Tämähän näyttää hyvältä, onnea. Näissä hommissa menee aikansa ennen kuin sivut
löytävät käyttäjänsä. Omaishoitajilla voi olla niin paljon työtä, että tämä jää toiseksi.
Mutta: uupumaton auttaja on myös liian helposti auttamaton uupuja. MattiJ
13. maaliskuuta 2006 15:37:13
Pyynnöstä
tämä signeeraus on Verkkokirjoittan talon Herran siunaus kielellä kuin
kielellä. Turun Taidekappeli sai siunauksen laulettuna. On päivityksen
aika.
5. toukokuuta 2012 20:06
mj
Tuon
ajan sähköpostit hukkuivat kaupallisen roskapostin joukkoon. Luukku.com
ei enää aukea, vaikka käyttäisin mitä taikasanaa. Naamakirjaa joskus
vilkaisen, ovatko kaverit vielä tallella. Kanavauudistus viskasi
naisesta kuvan The Book:in sivulle työasussa, stay-up sukissa ja
korkokengissä.
Perhettä
yrittävä Matti oli vähällä kaapata aamuhartausajan poliittisille
jorinoille. En ymmärtänyt puhetta silloin enkä ymmärrä nytkään. Siksi
vartioin tarkasti aamuhartausaikoja, ettei kukaan tule kotiini ajalla
ajattomalla. Silloin lähettäjä saa palautteen tunnetilasta ja tulija
joutuu kukkapenkkiin.
Vaikka
vielä en ole vanhainkotipaikkaa lakanoiden välissä varannut, pidän
kiinni oikeudesta nukkua omassa sängyssä niin pitkään kuin haluan. Sen
takaa työrupeama keskeytymätöntä 3-vuorotyötä 10 vuoden ajalta.
Folkhälsan laski, että omaishoitajan korvaamaan tarvitaan 5,4
työaikalakia noudattavaa hoitajaa. Lasken kertyneen itselleni 54
miestyövuotta. Naisten töistähän ei koskaan tähän mennessä ole pidetty
lukua. Perheneuvoja Matilla ja perheyrittäjä Matilla on eri pelisäännöt,
siitä olen ihan matti.
Aloitan aaa-mun kolmen aaan luottoluokituksella Kanalan kasvattina.
Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.
Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.
Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään.
Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena: "Mikä se on?" se kysyi. "Se on kotka, lintujen kuningas", vastasi sen naapuri. "Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan - me olemme kanoja." Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana.
Iltahartaus pe 04.05.2012
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta
Ei tämä tapahtunut vastakärsittynä vappuna enkä edes keksinyt koko juttua. Luin sen kohtalaisen aivomyskyn päässäni aiheuttaneesta The Underground Church, Maanalaista kirkkoa käsittelevästä kirjasta. Sen verran vielä pappispuuhaan kirkon keskusrahaston elättinä, että ihmettelen yhä, miten meille näin on käynyt. Kun lähdimme opiskelemaan jumaluusoppia 60-luvulla, meidän puolestamme kotikylillä rukoiltiin ja pyydettiin, että Jumala varjelisi meitä siltä pään uskolta, mitä tiedekunta silloin edusti. Opimme, että teologia olisi tapa rakastaa Jumalaa myös päällään. Saimme tiedekunnasta metsäkoneen kuljettajan paperit, mutta seurakuntien savotoilla meille annettiin justeerisaha ja kirves: Täällä on totuttu tekemään näillä. Mies metsähän meni, pieni kirves kelkkasessa. Joskus tuntui siltä, että Eino Salmelaisen kirja Aioin papiksi- jouduin teatteriin tulisi olemaan myös elämänkertani nimi.
Me olimme 60-luvulla kirkon realisteja, uskoimme mahdottomaan. Armo kumoaisi painovoiman ja me lentäisimme. Ensimmäisiä Jeesuksen perään lähtijöitä sanottiin yksinkertaisesti Tien kulkijoiksi. Heidän uskontunnustuksensa oli vallankumouksellinen: Jeesus Kristus on Herra. Se ei alun perin tarkoittanut tätä nykyistä ulkoluettua saarnan loppuhenkosta, vaan julistusta sitä, ettei meitä Keisari määräile. Me seuraamme kulkureiden kuningasta. Pojanpoikani ihmetteli, miksi aina kysytään, onko joku tullut uskoon, niin kuin joku olisi jo päässyt perille. Hänen mielestään uskoon pitäisi mennä. Tai ainakin sinnepäin, vastaan.
Jeesus lupasi tulla pian. Olisi sanonut reilusti, että hän tulee sitten kun ehtii. Ongelmamme kiteytyy siihen, että hänen aikataulunsa tuntuvat hoippuvan kuin VR:n rataliikenne. Jäämme asemalle pesimään, riitelemään aikatauluista ja siitä, ketkä kelpaavat meille kanssamatkustajiksi. Kävellään aikamme kuluksi pieniä sisäsiistejä ympyröitä. Lentäen olisit jo perillä. Mutta kun se lentäminen vaikuttaa niin vaaralliselta eikä lentokeleistäkään tiedä. Haukka lentää joskus matalalla, kanat eivät koskaan korkealla.
Mitä meillä on oikeastaan pelättävää? Mitä tekoa meillä on uskolla, joka ei lennä eikä lennätä, joka ei auta meitä ottamaan riskejä oikeudenmukaisuuden, ilon ja rauhan puolesta? Miksi me ajattelemme enemmän sitä, mitä ihmiset, etenkin se hartaiden harvainvalta, ajattelee tekemisistämme kuin sitä, mitä Jumala odottaa meidän tekevän hänen valtakuntansa toteuttamiseksi? Viimeiselle tuomiolle ei kannata opetella ulkoa uskontunnusta vaan kerätä boonuksia heiltä, jotka tässä maailmassa kuittaavat uskomme rakkauden tekoina.
Äskettäin Jeesus nousi kuolleista. Pitäisiköhän meidänkin nousta ja lähteä ihan oikeasti seuraamaan häntä eikä tyytyä tähän paikallaan käyntiin mikä kuuluu hengelliseen harrastejumppaan. Uskonnolliset pelimme muistuttavat lasten tramboliinileikkejä. Hyppäämme kovin ja korkealle, mutta putoamme aina takaisin samaan paikkaan. Taivaaseen käy matkamme, mutta maa, sen tasainen tuttu turvallisuus saa viihdyttää meitä. Sun helmahas saa poikas onnellisna uinahtaa.
Esimieheni ja esikuvani pappina, Herkko Kivekäs, kertoi nähneensä unen, missä Jeesus tuli katsomaan, mitä me täällä Lappeenrannan seurakuntahyytymässä olemme saaneet aikaan. Herkko hermostui pahimman kerran. Kun Herra ilmestyi sitten kirkkoherranvirastoon, hänelle esiteltiin täydellisessä yhteistaloudessa olevan seurakuntayhtymän organisaatiokaavio. Jeesus katseli sitä, huokasi, taputti palvelijaansa olalle ja sanoi: ”Tätä minä juuri tarkoitin”.
Me teemme organisaatioita ja pakenemme työtä projekteihin. Herramme konuaa teitä ja aitovieriä, viettää valtion virastoissa noudettavaa työaikaa rupusakin kanssa, pitää poikamiehenä lapsia sylissään heidän viattomuuttaan nuuhkien ja on kaikkien niiden kaveri, joiden ihmisarvo on alennusmyynnissä.
Hän näkee varpusen, sellaisen iloisesti sirkuttavan ja leppoisasti lentelevän ja sanoo: ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin. Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä”.
Tässä meille sauvakäveleville varpusille viesti: miksi olemme peloissamme ja yksinämme, kun Jeesus on kestokaverimme ja katsoo peräämme? Jumala ei unohda yhtäkään meistä. Valmiina nousuun. Jeesus nousi kuolleista, noustaan mekin: ”Menkäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.”
Aloitan aaa-mun kolmen aaan luottoluokituksella Kanalan kasvattina.
Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.
Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.
Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään.
Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena: "Mikä se on?" se kysyi. "Se on kotka, lintujen kuningas", vastasi sen naapuri. "Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan - me olemme kanoja." Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana.
-Anthony de Mello/Havahtuminen
Liippaa läheltä rovastin ja varpusen aamukävelyä ja uuden ministerin opetettuja vastauksia eduskunnan kyselytunnilla paskalakia käsitellessä.
- Miksi ette hoitaneet jätevesiasetusta kuntoon hallitusvastuuaikananne?
| (Siinä on ja pysyy toisen koneen muotoilu.) |
|
| ||
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta
His Eye is on the Sparrow
Varpunen käveli aamulenkillä vastaani. Sellainen nelikiloinen pikkulinnun vonkale kulki kadun oikeaa laitaa. Pysähdyimme juttelemaan. ”Pitää kuntoilla”, sanoi varpunen, ”on jäänyt liikunta aika vähiin ja kiloja tuppaa tulemaan.” ”Sattuuko siipeen?” kysyin sielunhoidollisesti. Varpunen kallisti päätään ja kysyi: ”Mihin siipeen?” ”Niillä te yleensä lennätte. Niitä on tuossa kehon kahta puolen eikun räpyttelemään.” Varpunen huokasi raskaasti: ”Ai nuo. Ei niillä ole mitään käyttöä. Kuulin, että lentäminen on vaarallista ja lopetin sen jo ajat sitten ja nyt tuota painoakin on päässyt tulemaan. Ei tällä ruholla lennetä.” Varpunen lähti paarustamaan edelleen. Huusin sen perään: ”Hei mikä sinun nimesi on?” Varpunen katsoi taakseen ja sanoi: ”Kirkko, minä olen Kirkko.”Ei tämä tapahtunut vastakärsittynä vappuna enkä edes keksinyt koko juttua. Luin sen kohtalaisen aivomyskyn päässäni aiheuttaneesta The Underground Church, Maanalaista kirkkoa käsittelevästä kirjasta. Sen verran vielä pappispuuhaan kirkon keskusrahaston elättinä, että ihmettelen yhä, miten meille näin on käynyt. Kun lähdimme opiskelemaan jumaluusoppia 60-luvulla, meidän puolestamme kotikylillä rukoiltiin ja pyydettiin, että Jumala varjelisi meitä siltä pään uskolta, mitä tiedekunta silloin edusti. Opimme, että teologia olisi tapa rakastaa Jumalaa myös päällään. Saimme tiedekunnasta metsäkoneen kuljettajan paperit, mutta seurakuntien savotoilla meille annettiin justeerisaha ja kirves: Täällä on totuttu tekemään näillä. Mies metsähän meni, pieni kirves kelkkasessa. Joskus tuntui siltä, että Eino Salmelaisen kirja Aioin papiksi- jouduin teatteriin tulisi olemaan myös elämänkertani nimi.
Me olimme 60-luvulla kirkon realisteja, uskoimme mahdottomaan. Armo kumoaisi painovoiman ja me lentäisimme. Ensimmäisiä Jeesuksen perään lähtijöitä sanottiin yksinkertaisesti Tien kulkijoiksi. Heidän uskontunnustuksensa oli vallankumouksellinen: Jeesus Kristus on Herra. Se ei alun perin tarkoittanut tätä nykyistä ulkoluettua saarnan loppuhenkosta, vaan julistusta sitä, ettei meitä Keisari määräile. Me seuraamme kulkureiden kuningasta. Pojanpoikani ihmetteli, miksi aina kysytään, onko joku tullut uskoon, niin kuin joku olisi jo päässyt perille. Hänen mielestään uskoon pitäisi mennä. Tai ainakin sinnepäin, vastaan.
Jeesus lupasi tulla pian. Olisi sanonut reilusti, että hän tulee sitten kun ehtii. Ongelmamme kiteytyy siihen, että hänen aikataulunsa tuntuvat hoippuvan kuin VR:n rataliikenne. Jäämme asemalle pesimään, riitelemään aikatauluista ja siitä, ketkä kelpaavat meille kanssamatkustajiksi. Kävellään aikamme kuluksi pieniä sisäsiistejä ympyröitä. Lentäen olisit jo perillä. Mutta kun se lentäminen vaikuttaa niin vaaralliselta eikä lentokeleistäkään tiedä. Haukka lentää joskus matalalla, kanat eivät koskaan korkealla.
Mitä meillä on oikeastaan pelättävää? Mitä tekoa meillä on uskolla, joka ei lennä eikä lennätä, joka ei auta meitä ottamaan riskejä oikeudenmukaisuuden, ilon ja rauhan puolesta? Miksi me ajattelemme enemmän sitä, mitä ihmiset, etenkin se hartaiden harvainvalta, ajattelee tekemisistämme kuin sitä, mitä Jumala odottaa meidän tekevän hänen valtakuntansa toteuttamiseksi? Viimeiselle tuomiolle ei kannata opetella ulkoa uskontunnusta vaan kerätä boonuksia heiltä, jotka tässä maailmassa kuittaavat uskomme rakkauden tekoina.
Äskettäin Jeesus nousi kuolleista. Pitäisiköhän meidänkin nousta ja lähteä ihan oikeasti seuraamaan häntä eikä tyytyä tähän paikallaan käyntiin mikä kuuluu hengelliseen harrastejumppaan. Uskonnolliset pelimme muistuttavat lasten tramboliinileikkejä. Hyppäämme kovin ja korkealle, mutta putoamme aina takaisin samaan paikkaan. Taivaaseen käy matkamme, mutta maa, sen tasainen tuttu turvallisuus saa viihdyttää meitä. Sun helmahas saa poikas onnellisna uinahtaa.
Esimieheni ja esikuvani pappina, Herkko Kivekäs, kertoi nähneensä unen, missä Jeesus tuli katsomaan, mitä me täällä Lappeenrannan seurakuntahyytymässä olemme saaneet aikaan. Herkko hermostui pahimman kerran. Kun Herra ilmestyi sitten kirkkoherranvirastoon, hänelle esiteltiin täydellisessä yhteistaloudessa olevan seurakuntayhtymän organisaatiokaavio. Jeesus katseli sitä, huokasi, taputti palvelijaansa olalle ja sanoi: ”Tätä minä juuri tarkoitin”.
Me teemme organisaatioita ja pakenemme työtä projekteihin. Herramme konuaa teitä ja aitovieriä, viettää valtion virastoissa noudettavaa työaikaa rupusakin kanssa, pitää poikamiehenä lapsia sylissään heidän viattomuuttaan nuuhkien ja on kaikkien niiden kaveri, joiden ihmisarvo on alennusmyynnissä.
Hän näkee varpusen, sellaisen iloisesti sirkuttavan ja leppoisasti lentelevän ja sanoo: ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin. Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä”.
Tässä meille sauvakäveleville varpusille viesti: miksi olemme peloissamme ja yksinämme, kun Jeesus on kestokaverimme ja katsoo peräämme? Jumala ei unohda yhtäkään meistä. Valmiina nousuun. Jeesus nousi kuolleista, noustaan mekin: ”Menkäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.”
On päivityksen aika 9.10.2014
mj
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti