Ei ole täällä mitään pysyvää, ei ainakaan minun elämässä. Koulussa kerättiin taas viiden kukan kasvisto. Se oli haaste mummolle auttaa tyttöä etsimään Kevätlinnunherne. Vanhan kellarin penkassa oli perenna, jota luulin etsityksi kukaksi. Se osoittautuikin Nätkelmäksi suurine kukkineen. Lähitienoolta ei sellaista muistunut mieleen eikä kasvitieteilijöitä kiinnostanut lähteä Tampereen seudulle kukia hakeman. Mistä niitä sieltä etsisi? Pitää odotta syksyyn herneiden valmistumista Vironperällä. Sieltä ainakin perennan tapaisi luonnossa. Luvan perästä vaihdettiin uusi kukka kuivumaan.
Seuraavana kesänä Talvitytöllä oli sama tehtävä edessä saada 20 kukkaa prässiin. Siitä on sarjakuva vieraskirjassa ja 23 nimettyä kukkaa. Kasvistojen nimet poikkesivat toisistaan, oli viisautta ylittää kolmella. Yksi nimi oli väärin ja loput oikein. Ei tullut 10+, mutta kymppi kuitenkin.
Koulukasviston 120 kukkaa täydelliset nimet ja siisti työ tuli ryöstetyksi. En olisi muistanut koko kasvistoa, mutta sain sen kaatopaikkatavaroista minulle kuuluvana. Kaikki kasvienkeräämiseen liittyvät mukavat muistot vaihtuivat kyyneliin kasviston huonon kunnon takia. Mitä minä kaikkea suren, delete päälle, taas on tabula rasa edessä. Avaran luonnon flirttikuva ei kerro koko totuutta raitahäntien heilunnasta. Vastasyntynyt ei jaksanut pitää kiinni emon vatsakarvoista. Putosi maahan. Emon piti tehdä ratkaisu oman henkensä säilyttämiseksi. Jos jäisi poikasta hoivaamaan, paluu laumaan ei olisi tervetullut. Emo palaa viisi kertaa heikentyvän poikasen luo, sitten liitty laumaan. Emon tunnetilaa ihminen yrittää arvailla. Eläinkin voi tuntea surua. Selviämisvietti pakotta tekemään kipeät ratkaisut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti