Kuuntele aikaa 15 päivää
Iltahartaus pe 27.04.2012
Pirkko Lehtiö, teologian tohtori, Helsinki
Olen velallinen. Olen ylivelkaantunut. En pysty maksamaan velkaani. Olen velkakriisissä. Minäkö, jolla ei ole yhtään pankkivelkaa? Sinäkö, jolla tuntuu kaikki olevan hyvin? Juuri me. Juuri mekin.
Olen joutunut pysähtymään Isä meidän –rukouksessa tähän asiaan. En tarkoita sitä Isä meidän –rukouksen muotoa, jota me luterilaiset käytämme Suomessa, vaan sitä toista muotoa, jota kutsutaan ekumeeniseksi käännökseksi, sitä, jota käyttävät toiset kirkot maassamme. Miksi siis on kaksi erilaista sanamuotoa, jotka aiheuttavat yhteisissä kokoontumisissa hämmennystä? Yksimielisyyden löytäminen olisi varmaan tavoitteena eräs askel kirkkojen ykseyttä kohti.
Mietin erään ystäväni kanssa, mikä on se velka, jota pyydämme anteeksi, kun puhumme rukouksessa velasta. Siis näin ”anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme”.
Miksi velka, ei synti? Synti johtaa meidät monesti yksittäisten tekojen tarkastelemiseen. Missä kohden olen tehnyt väärin? Mitkä ovat syntisiä tekoja, ajatuksia, asenteita? Velka on jotenkin kokonaisvaltaista.
Yllättäen löysimme ystäväni kanssa ratkaisun: on kysymys rakkauden velasta. Mitä se on? Olemme oppineet, että Jumala rakastaa meitä. Rakastanko häntä? Häpeissäni joudun sanomaan: en, en aina, en ehkä pohjimmaltaan edes tunne sitä, mitä rakkauteen kuuluu. Rukoilen siis anteeksiantoa yhdessä muiden rukoilijoiden kanssa Jumalaa kohtaan tuntemastani rakkauden velasta.
Rukous kääntää asian toisenlaiseksi, kun siihen kytketään ne, jotka ovat velkaa minulle. Olenko valmis antamaan anteeksi hänelle, jonka olisi pitänyt rakastaa minua, mutta ei ole rakastanut eikä rakasta? Olisinko odottanut äidiltäni tai isältäni enemmän rakkautta, ymmärtämystä, hyväksymistä kuin mitä olen saanut? On helppo hakea syyllisiä ensiksi kodin piiristä. Iän mukana voi tulla armollisemmaksi ja näkee vanhempansa oman aikansa lapsina, jotka ovat tehneet parhaansa. Kun lasken toisten velkoja, pilaan sillä omaa tämänpäiväistä elämääni. Entä jos annan anteeksi tällaisen velan? On kuin laskisi pois jonkin taakan. Anteeksiantaminen vapauttaa ja päästää valloilleen rakkauden virrat, jotka ovat olleet kahlittuina syytöksiin ja syyttelyyn. Samalla on kuin saisi uudet silmälasit, jotka näyttävät erehtyväisistä lähimmäisistä uudet puolet, heidän rakkautensa toisenlaiset kasvot.
Entä jos käännän kysymyksen jälleen toisenlaiseen muotoon? Olenko minä rakkaudenvelassa joitakin toisia kohtaan? Jospa heidän kykenemättömyytensä rakkauden ilmaisuihin onkin ollut siinä, etten ole nähnyt ja tajunnut heidän rakkauttaan ja siten estänyt heitä osoittamasta rakkautta minulle. Rakkauden velka, jota olemme laskeneet toisen tilille, onkin pyyhkäisty pois tai pienentynyt huomattavasti, kun lähden anteeksiantamisen tielle. Olenko valmis tällaiseen muutokseen? Jos anon Jumalalta anteeksiantamista itselleni, minulta kysytään, millainen on suhteeni häneen, joka on loukannut minua, vähätellyt minua, työntänyt rakkaudettomasti syrjään, vahingoittanut elämääni. Se muutos, jota odotan toisessa, pitääkin ensin tapahtua minussa. Elämän lait ovat usein toisenlaiset kuin luulemme. Voin siis olla velkaa anteeksiantamisen jossain särkyneessä ihmissuhteessa. Velkojasta tulee ensin velallinen, sitten anteeksisaaja ja lopulta anteeksiantaja.
Rotusorron päätyttyä alettiin käyttää totuuskomissiota, jonka edessä toista loukannut ihminen tunnustaa tekonsa loukatun läsnä ollessa. Jos velkamme koskee ihmistä, jota emme voi enää tavoittaa, Jumalan totuuskomissio on aina olemassa. Rehellinen, ilman selityksiä esitetty anteeksipyyntö tuo anteeksiantamisen, saan anteeksi vanhoja rikkeitä. Jumala pyyhkii velan pois. Siitä on kysymys Isä meidän –rukouksessa.
Ihmisten keskinäiset suhteet perustuvat luottamukseen. Luotanko toiseen ihmiseen? Millainen on näkemykseni hänestä? Olenko epäluuloinen hänen motiiveihinsa nähden? Vai heijastanko tällaisen epäluottamuksen häneen siksi, että en itse luota häneen? Jälleen olen vastakkain omien asenteitteni ja ajatusteni kanssa? En voi puhua toisten luottamuksen puutteesta, ellen näe omaa tilannettani.
Jumalan rakkaus meitä kohtaan on syvä. Se pyrkii upottamaan meidät itseensä. Jumalan rakkaus kertoo siitä, että hän antaa meille itsensä Kristuksessa. Käsittämätön rakkaus kätkeytyy käsittämättömään sijaiskärsimykseen. Mutta vielä enemmän: vasta ylösnousemuksen ihme sinetöi tämän. Rakkaus hyväksyy ja ottaa vastaan repaleisen ja heikonkin rakastamisen yrityksen, jopa siihen kelpaamattomuuden.
Jumalan rakkaus ei valitse kohdettaan. Hän rakastaa, vaikkei saa vastarakkautta. Rakkauden velka on kutsu hänen yhteyteensä, ei vaatimus maksaa joskus velka takaisin; siihenhän meistä ei ole. Rakkaus ei laskelmoi eikä pidä kirjaa rikkeistä. Jumalan rakkautta ei voi ansaita millään tavalla. Tätä anteeksisaamista, rakkauden velkaa pyydämme siis anteeksi. Ylivelkaantunut vapautetaan velasta. Velkakriisi on vältetty.
Siksi rukoilemme ”Anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme.”
Virsi: 549:1,4
Tämä on ainoa kopioitu hartauspuhe Syyssinfonia -blogissa. Keskustelemaan en ole pystynyt, kun ei ole ollut keskustelukumppania. Sähköposti on lyhyin tapa vastata ja hymiö vielä lyhyempi. Nyt lopetan synkät yksinpuhelut syyllisenä ja vastaan ulkopuolisille.
- Tuota en tullut ajatelleeksi lähtiessäni omaishoitajaksi ja yhteisten asioiden prokuristiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti