On opittava uudestaan
painamaan korva maata vasten,
kuuntelemaan tämän maakunnan kalliopohjaa,
sen suurten soiden hengitystä,
herättävä huomaamaan, että ne ovat hengissä.
hongikkojen pihka, koivujen mahla,
niittyvillan hohto ja kaiken sen,
mikä kasvaa matalalla.
On kiivettävä takaisin vaarojen laelle
ja katsottava kauas, nähtävä miten vihreä vaihtuu
siniseksi, ja sininen harmaaksi,
seurattava pohjoisesta etelään liukuvien saarien liikettä,
mentävä mukaan,
luotettava liikkeen suuntaan
pohjoisesta etelään, ja etelästä pohjoiseen.
Aukaise ovi isäsi aittaan, laaritko tyhjät?
Kierrä karjapihan kautta, onko yhtään elävää?
Mene veljesi ruispellolle, missä kuhilaat?
Aukaise ovi äitisi äidin aittaan, orret notkuvat
veripunaisia tähtiä valkeilla pellavaliinoilla!
Mene uudestaan vanhalle kotimäelle, tartu ovenkahvaan,
sivele hitaasti hopeaksi muuttunutta hirttä, kuuntele,
se helähtää.
Valmista tilaa sen soitolle,
luo laaja kaikupohja, sinun on se tehtävä,
valmista sydämesi sali avaraksi
pohjoisen Karjalan paluujuhlalle!
Vaienna sydämesi kuuntelemaan. Mitään muuta ei tarvita.
Kaikki on valmiina nousemaan liikkeelle
pitkästä parantavasta unesta.
Ja se kaikki on sinun. Mikään ei ole kuollut.
Ruohonkorret helisevät tyhjissä kylissä,
lahdenpoukamat kimaltavat.
Tämä ihmeellinen maakunta on nukkunut
yli raiskaajien, teloittajien vuosikymmenten.
Ja kaikki sen kalleudet ovat tallella.
Sen kainous huomaamatta. Sen pyhyys koskematta.
Äitiemme veripunaiset kukat sykkivät mustaa vasten,
heidän rukouslaulujensa tähtikirjailut valkoista vasten.
Ja meidän on ne herätettävä.
-Anna-Maija Raittila
Parattiisini Puut Runoja
Joensuun Yhteiskoulun 90-vuotisjuhlaan 4.10.1997
Koko elokuun odotin toimittaja Kaisa Rattilan aamuhartauspuhetta. Tarkistin välillä, onko se jäänyt minulta huomaamatta. Tänää hän puhui kirjailija-tädistään Anna-Maija Raittilasta runojen kautta. Minulle runo "On opittava uudestaan" ollut ohje löytää juurensa ja laskeutua juuriversoon lepäämään. Runossa on kaikki 4.10.1997 kuolleen sisaren ristiriitainen opetus. Se oli minulle annettu tehtävä 1/8 vanhemmuudesta ja kaikesta, mitä vanhemmiltamme saimme.
Suomi-neidon herääminen pitkästä parantavasta unesta on yhteiskunnallinen. "Ja kaikki sen kalleudet ovat tallella. Sen kainous huomaamatta. Sen pyhyys koskematta... Ja meidän on ne herätettävä."
Varhennettuna vanhuksena "tämä ihmeellinen maakunta on nukkunut yli raiskaajien, teloittajien vuosikymmenten". Ministerin ilmoitusta odotan, kuinka 4-kymppinen jää sopeutumiseläkkeelle. "Ja kaikki sen kalleudet ovat tallella. Sen kainous huomaamatta. Sen pyhyys koskematta." Siitä tietoisena teen omat ratkaisut.
Piispakokelas lähestyy pahoittelukirjeellä, etten ole arvostanut kirkon tekemää työtä, jota rahoitetaan kirkollisverolla. Annoin palautteen. Minua loukkaa pahoittelunne, enhän luopunut uskosta. Vaihdoin vain osoitetta, maistraatin lähetteellä "muuhun uskonnolliseen yhteisöön". Maallikkona ajattelen kirkon olevan muutoksen edessä. Martti Luther kääntää kylkeä, kun Porvoon sopimuksen allekirjoituksen puuttuminen erottaa seurakunnat toisistaan.
Iltahartaus 28.8
Johtaja Marko Tervaportti, Katolinen kirkko, Helsinki. Retrover esittää kappaleen "Ramus Virens Divarum".
Iltahartaus ti 28.08.2012
Marko Tervaportti, johtaja, Katolinen kirkko, Helsinki
Uskon tunnustaminen Pyhään Kolminaisuuteen – Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen – merkitsee uskomista yhteen Jumalaan, joka on rakkaus (vert. 1. Joh. 4:8): Isään, joka aikojen täyttyessä lähetti Poikansa meidän pelastuksemme tähden; Jeesukseen Kristukseen, joka kuolemansa ja ylösnousemuksensa salaisuudessa lunasti maailman; ja Pyhään Henkeen, joka johtaa kirkkoa kautta vuosisatojen odottaessamme Herran kunniakasta tulemista. (Porta Fidei, 1)"
Näillä sanoilla paavi Benedictus aloittaa kirjeensä, jolla hän julistaa katolisessa kirkossa uskon vuoden, siten että se alkaa tämän vuoden lokakuun 11:ntenä päivänä ja jatkuu aina tulevan kirkkovuoden loppuun saakka. Vuoden tavoitteena on uusi ja aito kääntyminen meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen puoleen, joka on maailman ainoa Pelastaja.
Kirjeessä paavi muistuttaa myös siitä, että “usko kasvaa, kun se eletään todeksi kokemuksena saadusta rakkaudesta ja kun se välitetään edelleen kokemuksena armosta ja ilosta”. (vrt. PF, 7) Uskon vuosi tarjoaa meille mahdollisuuden yrittää uudella innolla ja entistä paremmin tutustua omaan uskoomme. Ehkäpä se myös antaa meille lisää luottamusta harjoittaa uskoamme ja löytää se vilpitön ilo, jonka usko tarjoaa.
Mutta kirkko on aina sekä pyhä että syntinen. Syntisen siitä tekee se, ettemme me ihmiset ole täydellisiä. Omat virheemme, laiminlyöntimme samoin kuin oma penseytemme estävät meitä olemasta vakuuttavia todistajia Jeesuksesta Kristuksesta. Kristittyjen hajanaisuus ja heidän mielipiteidensä kirjo uskon ja moraalin peruskysymyksistä ovat tästä selvä, surullinen esimerkki.
Vain kuuntelemalla sydämemme ääntä, tutustumalla pyhiin kirjoituksiin, etsimällä Jumalan tahtoa rukouksessa, kirkon opetuksessa ja sakramenteissa me voimme luoda perustan sille, että myös oma elämämme muokkautuisi päivä päivältä lähemmäksi Jeesuksen antamaa esimerkkiä. Kristillisen elämän yksi jännittävimmistä seikkailuista nimittäin on se, että me Jeesuksen elämää ja esimerkkiä katsellessamme – tai tutkiessamme – itse asiassa muutumme yhä enemmän hänen kaltaisikseen, sellaisiksi, kuin meidät ihmiset on alun pitäen tehty: Jumalan kuviksi ja hänen kaltaisuuteensa.
Tämä muutos vaatii meiltä kuitenkin paljon. Se on tietyssä mielessä oman itsemme luovuttamista Mestarin käyttöön. “Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”, sanoi Johannes Kastajakin iloiten. (Joh. 3:30)
Uskossa kasvaminen ei tietysti yksinomaan ole meidän aikaansaannostamme. Usko on lahja Jumalalta, ja meidän tehtävämme onkin enemmän siinä, että hyväksymme saamamme lahjan ja vaalimme sitä hyvin. Eivät kasvitkaan voi hyvin kotimme ikkunalaudoilla, ellei niitä kastella ja ravita säännöllisesti. Mitään tässä maailmassa ei saavuteta ponnisteluitta, vaivaa näkemättä. Niin on myös uskon kohdalla. Vaikka me itse emme voi sitä meissä herättää, me voimme luoda perustan sille, että se meissä syttyy ja kasvaa.
Tämä usko myös kutsuu meitä jakamaan sen toisten ihmisten kanssa. Ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta ei kuulu vain pienelle joukolle, vaan koko maailmalle. Onhan se sanoma pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Siitä syystä paavi kirjoittaa uskon vuotta koskevassa kirjoituksessaan vielä näin:
"Toivomme, että tämä Uskon vuosi herättää jokaisessa uskovassa kaipauksen tunnustaa usko täyteydessään, uudistetulla vakaumuksella, luottamuksella ja toivolla. Se on otollinen tilaisuus myös uskon intensiivisempään viettoon liturgiassa, erityisesti eukaristiassa, joka on 'huippu, jota kohti kirkon työ suuntautuu ja samalla lähde, josta kaikki sen voima pulppuaa.' (Sacrosanctum Concilium, 10). Samalla toivomme, että uskovien elämällään antama todistus tulee yhä uskottavammaksi. Uskon sisällön uudelleen löytäminen – uskon, jota tunnustetaan, vietetään, eletään todeksi ja rukoillaan – ja uskon aktin mietiskeleminen on tehtävä, joka jokaisen uskovan on otettava omakseen erityisesti tänä vuotena.
Ei ole sattumaa, että ensimmäisinä vuosisatoina kristittyjen täytyi opetella uskontunnustus ulkoa. Se oli heidän jokapäiväinen rukouksensa, jotta he eivät olisi unohtaneet sitä sitoumusta, jonka he olivat antaneet kasteessa. Pyhä Augustinus muistuttaa tästä sanoilla, jotka ovat täynnä merkitystä, saarnassaan uskontunnustuksen luovuttamisen (redditio symboli) yhteydessä: 'Pyhän salaisuuden symboli, jonka te kaikki yhdessä olette ottaneet vastaan ja jonka tänään olette jokainen vuorollanne lausuneet, ovat sanat, joiden varaan äiti kirkon usko on vakaasti rakennettu Kristuksen, Herramme, lujalle perustalle. ... Te olette ottaneet sen vastaan ja lausuneet sen, mutta teidän on pidettävä se aina mielessänne ja sydämessänne, toistettava se vuoteessanne, ajateltava sitä aukioilla ja oltava unohtamatta sitä aterioillakaan. Sitä teidän on sydämessänne valvottava silloinkin, kun ruumiinne nukkuu.' (Porta Fidei, 9)"
Suomessa kristinuskon asema vahvistui 1100-luvun puolivälissä, kun tänne saatiin ensimmäinen piispa, pyhä Henrik. Kuunnelkaamme lopuksi marttyyripiispa Henrikin muistoa kunnioittava hymni “Ramus virens olivarum”. Olkoon se uskollemme vahvistukseksi.
Varhennettuna vanhuksena "tämä ihmeellinen maakunta on nukkunut yli raiskaajien, teloittajien vuosikymmenten". Ministerin ilmoitusta odotan, kuinka 4-kymppinen jää sopeutumiseläkkeelle. "Ja kaikki sen kalleudet ovat tallella. Sen kainous huomaamatta. Sen pyhyys koskematta." Siitä tietoisena teen omat ratkaisut.
Piispakokelas lähestyy pahoittelukirjeellä, etten ole arvostanut kirkon tekemää työtä, jota rahoitetaan kirkollisverolla. Annoin palautteen. Minua loukkaa pahoittelunne, enhän luopunut uskosta. Vaihdoin vain osoitetta, maistraatin lähetteellä "muuhun uskonnolliseen yhteisöön". Maallikkona ajattelen kirkon olevan muutoksen edessä. Martti Luther kääntää kylkeä, kun Porvoon sopimuksen allekirjoituksen puuttuminen erottaa seurakunnat toisistaan.
Iltahartaus 28.8
Johtaja Marko Tervaportti, Katolinen kirkko, Helsinki. Retrover esittää kappaleen "Ramus Virens Divarum".
Iltahartaus ti 28.08.2012
Marko Tervaportti, johtaja, Katolinen kirkko, Helsinki
Uskon vuosi
"'Uskon ovi' (vert. Ap.t. 14:27), joka johtaa elämään Jumalan yhteydessä ja antaa pääsyn hänen kirkkoonsa, on aina meille auki. Sen kynnys voidaan ylittää, kun Jumalan sanaa julistetaan ja uudistava armo saa muovata sydämemme. Käyminen sisään tuosta ovesta merkitsee lähtemistä koko elämän kestävälle matkalle. Se alkaa kasteesta (vert. Room. 6:4), jonka kautta voimme kutsua Jumalaa Isäksi. Se päättyy siirtymiseen kuoleman kautta iankaikkiseen elämään, joka on Herran Jeesuksen ylösnousemuksen hedelmä. Pyhän Hengen lahjan kautta hän halusi liittää omaan kirkkauteensa kaikki, jotka uskovat häneen (vert. Joh. 17:22).Uskon tunnustaminen Pyhään Kolminaisuuteen – Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen – merkitsee uskomista yhteen Jumalaan, joka on rakkaus (vert. 1. Joh. 4:8): Isään, joka aikojen täyttyessä lähetti Poikansa meidän pelastuksemme tähden; Jeesukseen Kristukseen, joka kuolemansa ja ylösnousemuksensa salaisuudessa lunasti maailman; ja Pyhään Henkeen, joka johtaa kirkkoa kautta vuosisatojen odottaessamme Herran kunniakasta tulemista. (Porta Fidei, 1)"
Näillä sanoilla paavi Benedictus aloittaa kirjeensä, jolla hän julistaa katolisessa kirkossa uskon vuoden, siten että se alkaa tämän vuoden lokakuun 11:ntenä päivänä ja jatkuu aina tulevan kirkkovuoden loppuun saakka. Vuoden tavoitteena on uusi ja aito kääntyminen meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen puoleen, joka on maailman ainoa Pelastaja.
Kirjeessä paavi muistuttaa myös siitä, että “usko kasvaa, kun se eletään todeksi kokemuksena saadusta rakkaudesta ja kun se välitetään edelleen kokemuksena armosta ja ilosta”. (vrt. PF, 7) Uskon vuosi tarjoaa meille mahdollisuuden yrittää uudella innolla ja entistä paremmin tutustua omaan uskoomme. Ehkäpä se myös antaa meille lisää luottamusta harjoittaa uskoamme ja löytää se vilpitön ilo, jonka usko tarjoaa.
Mutta kirkko on aina sekä pyhä että syntinen. Syntisen siitä tekee se, ettemme me ihmiset ole täydellisiä. Omat virheemme, laiminlyöntimme samoin kuin oma penseytemme estävät meitä olemasta vakuuttavia todistajia Jeesuksesta Kristuksesta. Kristittyjen hajanaisuus ja heidän mielipiteidensä kirjo uskon ja moraalin peruskysymyksistä ovat tästä selvä, surullinen esimerkki.
Vain kuuntelemalla sydämemme ääntä, tutustumalla pyhiin kirjoituksiin, etsimällä Jumalan tahtoa rukouksessa, kirkon opetuksessa ja sakramenteissa me voimme luoda perustan sille, että myös oma elämämme muokkautuisi päivä päivältä lähemmäksi Jeesuksen antamaa esimerkkiä. Kristillisen elämän yksi jännittävimmistä seikkailuista nimittäin on se, että me Jeesuksen elämää ja esimerkkiä katsellessamme – tai tutkiessamme – itse asiassa muutumme yhä enemmän hänen kaltaisikseen, sellaisiksi, kuin meidät ihmiset on alun pitäen tehty: Jumalan kuviksi ja hänen kaltaisuuteensa.
Tämä muutos vaatii meiltä kuitenkin paljon. Se on tietyssä mielessä oman itsemme luovuttamista Mestarin käyttöön. “Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”, sanoi Johannes Kastajakin iloiten. (Joh. 3:30)
Uskossa kasvaminen ei tietysti yksinomaan ole meidän aikaansaannostamme. Usko on lahja Jumalalta, ja meidän tehtävämme onkin enemmän siinä, että hyväksymme saamamme lahjan ja vaalimme sitä hyvin. Eivät kasvitkaan voi hyvin kotimme ikkunalaudoilla, ellei niitä kastella ja ravita säännöllisesti. Mitään tässä maailmassa ei saavuteta ponnisteluitta, vaivaa näkemättä. Niin on myös uskon kohdalla. Vaikka me itse emme voi sitä meissä herättää, me voimme luoda perustan sille, että se meissä syttyy ja kasvaa.
Tämä usko myös kutsuu meitä jakamaan sen toisten ihmisten kanssa. Ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta ei kuulu vain pienelle joukolle, vaan koko maailmalle. Onhan se sanoma pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Siitä syystä paavi kirjoittaa uskon vuotta koskevassa kirjoituksessaan vielä näin:
"Toivomme, että tämä Uskon vuosi herättää jokaisessa uskovassa kaipauksen tunnustaa usko täyteydessään, uudistetulla vakaumuksella, luottamuksella ja toivolla. Se on otollinen tilaisuus myös uskon intensiivisempään viettoon liturgiassa, erityisesti eukaristiassa, joka on 'huippu, jota kohti kirkon työ suuntautuu ja samalla lähde, josta kaikki sen voima pulppuaa.' (Sacrosanctum Concilium, 10). Samalla toivomme, että uskovien elämällään antama todistus tulee yhä uskottavammaksi. Uskon sisällön uudelleen löytäminen – uskon, jota tunnustetaan, vietetään, eletään todeksi ja rukoillaan – ja uskon aktin mietiskeleminen on tehtävä, joka jokaisen uskovan on otettava omakseen erityisesti tänä vuotena.
Ei ole sattumaa, että ensimmäisinä vuosisatoina kristittyjen täytyi opetella uskontunnustus ulkoa. Se oli heidän jokapäiväinen rukouksensa, jotta he eivät olisi unohtaneet sitä sitoumusta, jonka he olivat antaneet kasteessa. Pyhä Augustinus muistuttaa tästä sanoilla, jotka ovat täynnä merkitystä, saarnassaan uskontunnustuksen luovuttamisen (redditio symboli) yhteydessä: 'Pyhän salaisuuden symboli, jonka te kaikki yhdessä olette ottaneet vastaan ja jonka tänään olette jokainen vuorollanne lausuneet, ovat sanat, joiden varaan äiti kirkon usko on vakaasti rakennettu Kristuksen, Herramme, lujalle perustalle. ... Te olette ottaneet sen vastaan ja lausuneet sen, mutta teidän on pidettävä se aina mielessänne ja sydämessänne, toistettava se vuoteessanne, ajateltava sitä aukioilla ja oltava unohtamatta sitä aterioillakaan. Sitä teidän on sydämessänne valvottava silloinkin, kun ruumiinne nukkuu.' (Porta Fidei, 9)"
Suomessa kristinuskon asema vahvistui 1100-luvun puolivälissä, kun tänne saatiin ensimmäinen piispa, pyhä Henrik. Kuunnelkaamme lopuksi marttyyripiispa Henrikin muistoa kunnioittava hymni “Ramus virens olivarum”. Olkoon se uskollemme vahvistukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti