 |
| Ulos turvasatamasta |
valvo, etten harhaan
vaeltaisi täällä
ohi ihmisten.
Herra, auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakka
suuremmaksi tee.
Vierelläni kulje,
askeleeni ohjaa,
etten väisty, milloin
kutsut auttamaan.
Sydäntäni ohjaa,
anna minun, Herra,
armossasi kasvaa,
olla ihminen.
Gustav Lohmannin laulun (1961) pohjalta Juhani Forsberg 1966 ja Anna-Maija Raittila 1984.
Virsikirjaan 1986
Aamun ajatus
Kahdenkymmenen vuoden päästä tulet olemaan
surullinen niiden asioiden vuoksi, joita et tehnyt
kuin niiden jotka teit. Irrota siis paalusolmut.
Purjehdi ulos turvasatamasta. Hae pasaatituulet
purjeisiin. Tutki. Unelmoi. Löydä.
-Mark Twain Tänään haluaisin olla Kartanossa KympinLasten perheleirillä, puhua Sellonsoittajan kanssa sukulaisuudesta Raittilaan. Näin Anna-Maija Raittilan livenä omaishoitajien tapahtumassa Kuopion suurhallissa. Hän puhui rahalla hoitamisesta.
- En tekisi tuota työtä omaishoitajana miljoonasta markastakaan.
- En minäkään (rahasta), oli Anna-Maijan viisas vastaus. Tuosta päivästä on kullattu enkelipinssi kaukaisimmalla tähdellä vapautetun Sylvian kanssa.
Hetkeäkään en ole ollut surullinen niistä kymmenestä vuodesta, jotka vierelläni kuljit, kun kutsuit auttamaan. Olisinko surullinen 6.2.2000 tapahtuneesta vallanvaihdosta isän lähtiessä paimentamaan Tuonelan karjaa? Jatkaja käytti vankilaan kuuluvan ajan termiä elinkautinen. Sanoi vapauden kaipuun voittaneen. Minulle alkoi uuden oppimisen aika. Tyttömäinen olo verkkokirjoitustaidon oppimisesta on vaihtunut varhennetun vanhuksen päiviin.
On opittava uudelleen Anna-Maija Raittilan runo 4.10.1997 tuli tutuksi pääsiäisenä 2000 palattuani Lahteen. Tuon sisaren kuolinpäivän aiheuttaman perinnönjaon sain päätökseen juhannuksen jälkeen. Parempaan en pystynyt pahassa maailmassa. Vanhuspalvelulaista poliitikot käyvät juupas-eipäs väittelyä eikä siitä tullut sen selvempää silloin eikä tule nytkään. Unohdan koko jutun, miten jouduin irrottamaan paalusolmut ja purjehdin ulos turvasatamasta. Kaikesta minua on muistutettu, kun jäsenmaksunmaksajan rooli ei riittänyt olla mukana.
Tässä maailmassa on jotakin hyvää. Siitä on kotisivulla toimivat linkit.
Retki merenrantaan
Mitä on pajan ja pajatuksen takana
Projektin muuntaminen
KympinLapset ja
Isovanhemmat
Lukulehti dnan palvelimella on hävitetty eikä sitä voi palauttaa.
Lukulehti nettihotellissa toimii näytön paikkana kielloista huolimatta. Puhutaan suomettumisesta närästyneenä, mutta minkä sille asenteelleen voi, SF sitä kertaa päivästä päivään. 19.9.2014
Aamuhartausseurakunta saa kokoontua yhteen radion äärelle. Erikoisesti tänä aamuna kristillisten kirjallisuuden helmien äärelle. Miksi linkki ei ole postauksen alussa? Kopioituna saan linkin muotoilun mukana enkä halua kirjoittaa toisen muotoilulla.
Aamuhartaus 28.8
Tiistaiaamujen hartauksissa nostetaan esiin kristillisen kirjallisuuden helmiä. Toimittaja Kaisa Raittila puhuu Anna-Maija Raittilan runoista. Kirkkonummen kamarikuoro laulaa taize-laulun "Niin loistat Kristus". Kuoroa johtaa Tarja Viitanen. säv. Jacques Berthier, suom.san. Anna-Maija Raittila.Aamuhartaus ti 28.08.2012
Kaisa Raittila, toimittaja, Helsinki
Siemeniä mereltä
Runoilijatäti Anna-Maija ei toden totta ollut profeetta omalla maallaan. Velipojat olivat jo 40-luvun lopulla tehneet väännelmiä hänen esikoiskokoelmansa herkästä nimirunosta. Minä olin pannut merkille, että runoilijatäti toi kirjoja omistuskirjoituksella – pyöreää käsialaa punaisella ja vihreällä tussilla, katkoviivaa alla ja kolme pistettä perässä – mutta en ollut suotta käännellyt kirjojen sivuja. Samanikäinen serkkuni ei ollut tädin runoudesta vakuuttunut hänkään. ”Anna-Maija-tätinä minä asettaisin tavoitteen hieman korkeammalle ja kirjoittaisin sivut täyteen”, kerrottiin hänen sanoneen.Sitten olin tarpeeksi vanha saadakseni runoilijatädin tuoreimmasta teoksesta ihan oman kappaleen. Vuorossa oli 1970-luvun alun kokoelma Keskipäivän pilvi. En kertonut kenellekään, mutta kun olin yksin kotona, luin runoja tyhjissä huoneissa ääneen. Helpolla ne eivät 12-vuotiasta päästäneet. Näinä aikoina on puhuttava selvästi mutta onko muuta selvää puhetta kuin puiden hengitys?, kysyi runoilijatäti.
Se oli sitä aikaa kun runoilijatäti Anna-Maija laajensi reviiriään ja kiipesi ranskalaisen pikkukylän, Taizén, kukkulalle ja sai sen ekumeenisessa yhteisössä lohdutusta hengellisen kodin puuttumisen haavaan. Iltakaudet hän istui teekuppi kädessä siniseksi maalatussa keittiössämme ja kertoi hiljaisen toivon vastarintaliikkeestä itäisen Euroopan suljetuissa maissa.
Ymmärsin, että tämä oli nyt sitä, mistä runoilijatäti kirjoitti: Uskon ettei ole muuta kuin taistelukutsu muuttamaan murhetta vihreydeksi. Vapisutti, mutta halusin seistä siinä rintamassa.
Vasta vuosia myöhemmin otin hyllystä kaikki kapoiset kirjat. Niissä seikkailivat seljat ja satakielet. Pähkinäpensas ojenteli niissä pehmeitä lehtiään kuin myrkystä tietämätön lapsi, ja Jumalanäiti ajelehti meressä surusta turvallisin kasvoin.
Minua kauhistutti ja minua ihastutti. Runoilijatätini Anna-Maija, miten sinä piiloudutkaan puheenpulputuksesi taakse! Kun istut siinä teekuppi kädessä, en voisi ikinä uskoa, että juuri sinä kirjoitit Jumalasta, hyvin kaukana kellertävästä auringosta, ja uskomme rippeistä. Sinunko on kuunneltava juurissa, maan hitaissa verkostoissa, toukkien jäisissä onkaloissa? Sinunko on tykytettävä kinosten alla ja odotettava luolissa hiljaisuuden avattuja vakoja, siemeniä mereltä?
Luin rivikaupalla suljettujen silmujen säkeitä. Kädestä pitäen opetti runoilijatäti Anna-Maija riviensä väleissä matalaksi kasvamisen ja hitaasti puhkeamisen, jähmettymisen ja sulamisen malttia vaativia lakeja. Ei, ei opettanut. Puhui ennemmin itselleen silmunsa sisällä, hauraintaan yhtä aikaa suojaten ja paljastaen. Tämän maiseman ääni on viimeisten joutsenten käheä haukku – pidä sulaa auki!
Erityisen vaikutuksen minuun teki pieni, harmaa vuonna 1968 ilmestynyt kokoelma Sateenkaari. Siinä tuoksui ruoho, ruoho ja persilja, se pieni pimeässä metsässä kompastelevan keittiöveljen käteen osunut tupsu, kun hän vihdoin, kuolemansairaan Fransiskuksen pyyntöä pitkään vastusteltuaan jätti puutarhan kesyt, hoidetut käytävät ja suostui kuuliaisuuteen, pyhään, iloiseen, yksinkertaiseen kuuliaisuuteen.
Tuntea tuoksu, sieraimet suurina. Olla enemmin aukko kuin muuri, haihtumiseen suostuva vesi, joka kaikessa hiljaisuudessa syövyttää kulkureittinsä vuorenkin läpi. Poleeminen asenne on väärä, sanoi runoilijatäti Anna-Maija, ja minun sisäinen anarkistini kiukutteli vastaan. Entä se taistelukutsu! Muuttamaan murhetta vihreydeksi!
Tulen juuri pukemasta runoilijatäti Anna-Maijaa arkkuun. Hänen juhlapukunsa valkoista rintaa vasten lepää tulenpunainen kyyhkynen. Käsissään hänellä on valkoinen ruusu, se lounatuulen ja sulaneiden sydänten kukka. Hänen runonsa ovat levällään pöydälläni, elämässäni, kaikki ne kaarnan alle helähtävät miekat ja ujosti tuoksuvat kukkavanat, puutarhat, jotka puhkeavat yksinäisten ja ulkopuolella odottavien rajuja leikkejä varten.
Puun suonet sulkeutuivat, kirjoitti runoilijatäti Anna-Maija ja keksi jo seuraavassa lauseessa: Niinpä muutimme talveksi ruohonjuureen. Täällä on tilaa mykkyydelle, sikiönä nukkuvalle luottamukselle.
En ymmärrä pimeyden ja valkeuden erottamista. Tähän valoon mahtuvat kaikki pimeydet kasvokkain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti