Tiistaiaamujen
hartauksissa nostetaan esiin kristillisen kirjallisuuden helmiä.
Toimittaja Kaisa Raittila, Helsinki, puhuu raamatusta. Virsi 183:5-6.
Virsi alkaa sanoin "On meillä aarre verraton". Psallamus-kuoro, joht.
Ilmo Riihimäki, urut Juhani Haapasalo.
Kuuntele aikaa 31 päivää (Vain Suomi)
Aamuhartaus ti 25.09.2012
Kaisa Raittila, toimittaja, Helsinki
Kun kysyin, mitä isä luki, sanoi hän lukevansa kirjettä korinttolaisille. Ääneen hän luki sitä siksi, että kieli oli kreikkaa. Isän polveileva polotus sai minut ajattelemaan, että minunkin pitäisi saada tuo kirja.
Olin 11-vuotias ja isä lähti kanssani Rikhardinkadun ja Korkeavuorenkadun kulmaan. Siinä oli siihen aikaan luonnonvaaleaksi maalattu puutalo, ja puutalossa kristillinen kirjakauppa. Sen hyllystä valitsin ensimmäisen Raamattuni, nahkakantisen ja pienen, Pipliaseuran kakkosluokkaa. Selässä oli valmiiksi vaimea naarmu.
En kaihtanut liimata ensimmäiselle lehdelle samasta kirjakaupasta ostettua suuren päivänkakkaran muotoista tarraa. Jumala on rakkaus, luki siinä. Korinttilaiskirjeestä – tai Korinttolaiskirjeestä, kuten silloisen raamatunkäännöksen mukaan sanottiin – alleviivasin monta kohtaa sinipunakynällä, punaisella sen, minkä kohdalla teki mieli hokea aamen aamen, ja sinisellä muuten vain muistettavat.
Minusta tuli Raamatun suurkuluttaja. Ei ihme, että rippikouluun mennessäni halusin jo uuden. Sen piti olla isompi ja vetoketjullinen. Vetoketjuraamattu oli kuin tätä nykyä Facebook, sosiaalinen media. Tuntui, että koko elämä oli vetoketjuraamatun kansien välissä – hyvin menneet ainekirjoitukset, irtonaisia raamatunlauseita jakelevat mannalaput, sopivaa hetkeä odottavat kirjeet salaisille rakastetuille, nukkaposkinen Jeesus karitsa olkapäällään ja luettelo Vanhan testamentin ennustuksista ja niiden täyttymyksestä Uuden testamentin puolella.
Vaikka totisesti osasin roomalaiskirjeeni, etenkin sen kuudennen, lähes kokonaan alleviivatun luvun, ja jesajani, oli Raamattu minulle ennemminkin pelastusrengas kuin kirja. Vaikka koululaukku oli muutenkin painava, kulki Raamattu aina mukana, ja kun en kestänyt opettajaa tai oppiainetta, avasin koulukirjan alle Raamatun ja luin opettajien hämmennykseksi sitä.
Siihen aikaan minua kiehtoi ajatus järjestelmästä, jonka osa olin. Opettelin ulkoa jakeita miettimättä, millaisessa maailmassa ne oli kirjoitettu. Vaikka Paavali tai hänen nimissään kirjoittanut käytti huutomerkkejä säästeliäästi, minä lisäsin niitä senkin edestä Raamattuni marginaaliin.
Niin perin juurin tunsin Raamattuni, ettei minun sen jälkeen ole ollut vaiva eikä mikään löytää kohtaa, jota johonkin tarvitsen, tai tunnistaa taiteen kuvastosta Raamatun kertomusten juuria. Romaaneista ja toisten uskontojen pyhistä kirjoituksista luin ihmiskunnan yhteisten peruskertomusten toisintoja, niitä, jotka olivat myös omassa pyhässä kirjassani.
Luin Raamattua kymmenillä eri tavoilla, järjestelmällisesti ja hypähdellen, työntämällä sormen summassa väliin tai etsimällä tieten tahtoen juuri jotakin kohtaa. Epävarmana tulin rohkeammaksi, surullisena lohdutetuksi, laimeana väkevämmäksi. Mitä aikuisemmaksi kasvoin, sitä useammin oli huuli pyöreänä: Mitä ihmettä? Raamatun syntyhistoria ohitti pelastushistorian hyvin keitetyn oppitunnin. Elämän moninaisuus opetti asioiden mittasuhteita ja työnsi ulos kapeasta käytävästä.
Sitten menetin melkein kerralla koko Raamattuni. Ympärilläni alettiin käyttää sitä kivenä ja heittää kohti. Kirjan sivuilta valui silkkaa hyistä hyhmää. Minua puistatti, kun näin, miten kylmyys kahlitsi sen vetreät jäsenet ja vuolaat vedet. Vihreä ja punainen pakenivat Raamatun poskilta, kun sitä luettiin pelon, ennakkoluulojen ja uhkakuvien pitimiksi.
Kaikeksi onneksi olen niitä, jotka joutuvat käyttämään Raamattua työssään. Säikähdys meni ohi ja huomasin, että tässähän se on, Raamattuni. Ei sitä kukaan minulta vie. Vaikka olen iät ajat sitten ymmärtänyt, ettei minusta ole säällisen järjestelmän osaksi, minulla on kaksitoista vakallista tähteitä ja tyyntyvä myrsky, hedelmätön puu, jolle annetaan vielä yksi vuosi, ja lähteminen, vaikka en tiedä määränpäätä. Minulla on vihreä niitty ja humina kaiken ukkosen kohinan jälkeen, muukalaisen uskollisuus ja tarkoin vartioitu aarre repeävän esiripun takana.
Vaikka Raamattu on käypä pelon ja tuomitsemisenkin käsikirja, minulle se on peili, josta katselen itseäni. Kas tässä hyväuskoinen Eeva, itseään vähättelevä Jeremias, petturi-Daavid, tehtäväänsä pakoileva Joona, liikoja luuleva Pietari, päänsä rakasta rintaa vasten painava Johannes. Eikö lie minussa messiaaksi ryhtyjänkin vikaa.
Sitä ihmeellisempi on kertomus, jossa hurskas ja uskollinen Mooses katselee luvattua maata joen toiselta puolen, pääsemättä koskaan perille, kun taas autiomaassa niskuroinut roskasakki juoksee veteen ja nousee vastarannalle maidon ja hunajan ääreen.
Virsi: 183:5,6
On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa. Mitä minulla on, siitä ostoasiamiehet tekevät tarjouksia, että kannattaisi se muuttaa rahaksi. Käyttää rahat lomamatkaan tai johonkin yhtä harvinaisempaan herkkuun minulle. Laaditaan laki, johon vedotaan, että isot voivat syödä pienet. Se on riskinotto, jos ostaa itselleen työhuoneen tehdäkseen työtä perheen elättämiseksi. Syöjättäret haluavat sen itselleen ja välimiesoikeus huudetaan avuksi. Kiristyskokouksista on mielikuvat säilyneet muistuttaen eläimellistä menoa villihevoslaumassa. Kehonkieli sen kertoo. Se on viimeinen kieli käytettäväksi kuntavaaliehdokasta valitessa.
Minun aarrekartta ei aukene kaikille. Mitä minulla on vielä jäljellä konsultin arvion mukaan (tyhjä pää ja tuulen huuhtoma pee), siitä en voi luopua ennen aikojaan. Postiluukusta tulee aivopesukirjasia. Lähettäjillä on hätä minun uskonnollisesta vakaumuksesta. Ihan turhaan painetaan kirjasia, jaetaan jokaiseen kotiin roskapostin mukana. Ne joutuvat lehtikeräykseen.
Moni-kanaiset -liitto on uutisten aihe. Ei yhdistystä ilman väärinkäytöksiä. Siksi minulle on valikoitunut epävirallinen organisaatio, joka ratkoo ennalta arvaamattomia ongelmia. Pitää sisällään sukuseuran, yksittäisiä närståendevårdareita, KympinLapset ja Isovanhemmat. Seurakuntani on Deutsche ev.-luth. Gemeinde in Finnland. Maistraatin ilmoituksen mukaan kuulun "muuhun uskonnolliseen yhteisöön". Se tapahtui luopumatta lapsenuskosta. Meistä on muotoutunut aamuhartausseurakunta, kun kuuntelemme radiohartaudet omasta vastaanottimesta kotona. Sekin on yhteyttä ja yhteisöllistä.
Uskonkonsultit ja EU-lobbarit ovat katoava tyhjänpuhujien häviävä luonnonvara. EU-uskovaiset vähenevät päivä päivältä. Vielä käytetään peitenimeä rauhaan pakottaminen. Väitöskirjan luovutusaika yöllä ei sopinut minulle. Itsestään selvänä pitämänsä vastaus tuli kysymyksen muodossa.
- Mikä sinä luulet olevasi? Tässä mielikuvien maailmassa eletään. Eroottinen hautausmaa parvekkeella sai ensimmäisen elävältä haudatun. Toinen hautausmaa on lapsuuskodin uimarannassa muukalaisille, jotka tulivat kunnan kutsusta muuttamaan Vihtaniemen imagoa. Woodoomeno sai oikeutuksensa uskonmenona.
- Ihmisten ymmärtämisessä on se vaara, että ymmärtävät ymmärtämisen väärin ja tunkevat liian liki. Nythän se asia on kukkapenkissä.
Joka aamu katson googlehakuna linkin yle.fi/uskonto Hartausohjelmat netissä
Sitä vaivaa sama ongelma kuin muitakin areenan uudistuessa. Milloin valvoja ei valvo tai toimii annettujen ohjeiden mukaaan, ettei kaikkea julkaista. Uskonto on yksi tulkin ja kirjurin aihealue, ettei tule merkityksi väärin tai sanotuksi vastoin parempaa ymmärrystä karkottaen viimeisetkin kuuntelijat.
(4.9.2014 Hartausohjelmat netissä on vielä toimiva linkki, jonka luulin hävinneen kokonaan.)
Tein turhaa työtä kirjoittaessani tekstin talteen käsin. Jouduin sulkemaan koneen, kun kaikki yhteydet olivat virheelliset. Se on koneenmahti. Odotan matkaa nukun yön hyvin ja palaan kotiin. Kansanopiston opettajat lähtivät nukkumaan muualle, kun yövalvontavuoro sisäoppilaitoksessa päättyi. Valituspäätöksen odotus valvottaa kuin omaishoitoaikana yöllä joskus kuusikin kertaa nostaa ylös huonosti nukkuvaa hoidettavaa.
Tiedän, miltä tuntuu kuolemaan tuomitusta odottaa aamua, jolloin kaikki päättyy.
Show must go!
Kuuntele aikaa 31 päivää (Vain Suomi)
Aamuhartaus ti 25.09.2012
Kaisa Raittila, toimittaja, Helsinki
Marginaalin huutomerkki
Minulla on sellainen muistikuva, että aurinko siilautui likaisen ikkunan läpi korkean huoneen muovimattoon. Pölyä oli valokeilassa, koska huoneen seinät olivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa. Isä istui pyörivällä tuolillaan tammisen työpöytänsä ääressä ja luki ääneen. Hän luki ääneen itsekseen, enkä ymmärtänyt siitä sanaakaan.Kun kysyin, mitä isä luki, sanoi hän lukevansa kirjettä korinttolaisille. Ääneen hän luki sitä siksi, että kieli oli kreikkaa. Isän polveileva polotus sai minut ajattelemaan, että minunkin pitäisi saada tuo kirja.
Olin 11-vuotias ja isä lähti kanssani Rikhardinkadun ja Korkeavuorenkadun kulmaan. Siinä oli siihen aikaan luonnonvaaleaksi maalattu puutalo, ja puutalossa kristillinen kirjakauppa. Sen hyllystä valitsin ensimmäisen Raamattuni, nahkakantisen ja pienen, Pipliaseuran kakkosluokkaa. Selässä oli valmiiksi vaimea naarmu.
En kaihtanut liimata ensimmäiselle lehdelle samasta kirjakaupasta ostettua suuren päivänkakkaran muotoista tarraa. Jumala on rakkaus, luki siinä. Korinttilaiskirjeestä – tai Korinttolaiskirjeestä, kuten silloisen raamatunkäännöksen mukaan sanottiin – alleviivasin monta kohtaa sinipunakynällä, punaisella sen, minkä kohdalla teki mieli hokea aamen aamen, ja sinisellä muuten vain muistettavat.
Minusta tuli Raamatun suurkuluttaja. Ei ihme, että rippikouluun mennessäni halusin jo uuden. Sen piti olla isompi ja vetoketjullinen. Vetoketjuraamattu oli kuin tätä nykyä Facebook, sosiaalinen media. Tuntui, että koko elämä oli vetoketjuraamatun kansien välissä – hyvin menneet ainekirjoitukset, irtonaisia raamatunlauseita jakelevat mannalaput, sopivaa hetkeä odottavat kirjeet salaisille rakastetuille, nukkaposkinen Jeesus karitsa olkapäällään ja luettelo Vanhan testamentin ennustuksista ja niiden täyttymyksestä Uuden testamentin puolella.
Vaikka totisesti osasin roomalaiskirjeeni, etenkin sen kuudennen, lähes kokonaan alleviivatun luvun, ja jesajani, oli Raamattu minulle ennemminkin pelastusrengas kuin kirja. Vaikka koululaukku oli muutenkin painava, kulki Raamattu aina mukana, ja kun en kestänyt opettajaa tai oppiainetta, avasin koulukirjan alle Raamatun ja luin opettajien hämmennykseksi sitä.
Siihen aikaan minua kiehtoi ajatus järjestelmästä, jonka osa olin. Opettelin ulkoa jakeita miettimättä, millaisessa maailmassa ne oli kirjoitettu. Vaikka Paavali tai hänen nimissään kirjoittanut käytti huutomerkkejä säästeliäästi, minä lisäsin niitä senkin edestä Raamattuni marginaaliin.
Niin perin juurin tunsin Raamattuni, ettei minun sen jälkeen ole ollut vaiva eikä mikään löytää kohtaa, jota johonkin tarvitsen, tai tunnistaa taiteen kuvastosta Raamatun kertomusten juuria. Romaaneista ja toisten uskontojen pyhistä kirjoituksista luin ihmiskunnan yhteisten peruskertomusten toisintoja, niitä, jotka olivat myös omassa pyhässä kirjassani.
Luin Raamattua kymmenillä eri tavoilla, järjestelmällisesti ja hypähdellen, työntämällä sormen summassa väliin tai etsimällä tieten tahtoen juuri jotakin kohtaa. Epävarmana tulin rohkeammaksi, surullisena lohdutetuksi, laimeana väkevämmäksi. Mitä aikuisemmaksi kasvoin, sitä useammin oli huuli pyöreänä: Mitä ihmettä? Raamatun syntyhistoria ohitti pelastushistorian hyvin keitetyn oppitunnin. Elämän moninaisuus opetti asioiden mittasuhteita ja työnsi ulos kapeasta käytävästä.
Sitten menetin melkein kerralla koko Raamattuni. Ympärilläni alettiin käyttää sitä kivenä ja heittää kohti. Kirjan sivuilta valui silkkaa hyistä hyhmää. Minua puistatti, kun näin, miten kylmyys kahlitsi sen vetreät jäsenet ja vuolaat vedet. Vihreä ja punainen pakenivat Raamatun poskilta, kun sitä luettiin pelon, ennakkoluulojen ja uhkakuvien pitimiksi.
Kaikeksi onneksi olen niitä, jotka joutuvat käyttämään Raamattua työssään. Säikähdys meni ohi ja huomasin, että tässähän se on, Raamattuni. Ei sitä kukaan minulta vie. Vaikka olen iät ajat sitten ymmärtänyt, ettei minusta ole säällisen järjestelmän osaksi, minulla on kaksitoista vakallista tähteitä ja tyyntyvä myrsky, hedelmätön puu, jolle annetaan vielä yksi vuosi, ja lähteminen, vaikka en tiedä määränpäätä. Minulla on vihreä niitty ja humina kaiken ukkosen kohinan jälkeen, muukalaisen uskollisuus ja tarkoin vartioitu aarre repeävän esiripun takana.
Vaikka Raamattu on käypä pelon ja tuomitsemisenkin käsikirja, minulle se on peili, josta katselen itseäni. Kas tässä hyväuskoinen Eeva, itseään vähättelevä Jeremias, petturi-Daavid, tehtäväänsä pakoileva Joona, liikoja luuleva Pietari, päänsä rakasta rintaa vasten painava Johannes. Eikö lie minussa messiaaksi ryhtyjänkin vikaa.
Sitä ihmeellisempi on kertomus, jossa hurskas ja uskollinen Mooses katselee luvattua maata joen toiselta puolen, pääsemättä koskaan perille, kun taas autiomaassa niskuroinut roskasakki juoksee veteen ja nousee vastarannalle maidon ja hunajan ääreen.
Virsi: 183:5,6
On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa. Mitä minulla on, siitä ostoasiamiehet tekevät tarjouksia, että kannattaisi se muuttaa rahaksi. Käyttää rahat lomamatkaan tai johonkin yhtä harvinaisempaan herkkuun minulle. Laaditaan laki, johon vedotaan, että isot voivat syödä pienet. Se on riskinotto, jos ostaa itselleen työhuoneen tehdäkseen työtä perheen elättämiseksi. Syöjättäret haluavat sen itselleen ja välimiesoikeus huudetaan avuksi. Kiristyskokouksista on mielikuvat säilyneet muistuttaen eläimellistä menoa villihevoslaumassa. Kehonkieli sen kertoo. Se on viimeinen kieli käytettäväksi kuntavaaliehdokasta valitessa.
Minun aarrekartta ei aukene kaikille. Mitä minulla on vielä jäljellä konsultin arvion mukaan (tyhjä pää ja tuulen huuhtoma pee), siitä en voi luopua ennen aikojaan. Postiluukusta tulee aivopesukirjasia. Lähettäjillä on hätä minun uskonnollisesta vakaumuksesta. Ihan turhaan painetaan kirjasia, jaetaan jokaiseen kotiin roskapostin mukana. Ne joutuvat lehtikeräykseen.
Moni-kanaiset -liitto on uutisten aihe. Ei yhdistystä ilman väärinkäytöksiä. Siksi minulle on valikoitunut epävirallinen organisaatio, joka ratkoo ennalta arvaamattomia ongelmia. Pitää sisällään sukuseuran, yksittäisiä närståendevårdareita, KympinLapset ja Isovanhemmat. Seurakuntani on Deutsche ev.-luth. Gemeinde in Finnland. Maistraatin ilmoituksen mukaan kuulun "muuhun uskonnolliseen yhteisöön". Se tapahtui luopumatta lapsenuskosta. Meistä on muotoutunut aamuhartausseurakunta, kun kuuntelemme radiohartaudet omasta vastaanottimesta kotona. Sekin on yhteyttä ja yhteisöllistä.
Uskonkonsultit ja EU-lobbarit ovat katoava tyhjänpuhujien häviävä luonnonvara. EU-uskovaiset vähenevät päivä päivältä. Vielä käytetään peitenimeä rauhaan pakottaminen. Väitöskirjan luovutusaika yöllä ei sopinut minulle. Itsestään selvänä pitämänsä vastaus tuli kysymyksen muodossa.
- Mikä sinä luulet olevasi? Tässä mielikuvien maailmassa eletään. Eroottinen hautausmaa parvekkeella sai ensimmäisen elävältä haudatun. Toinen hautausmaa on lapsuuskodin uimarannassa muukalaisille, jotka tulivat kunnan kutsusta muuttamaan Vihtaniemen imagoa. Woodoomeno sai oikeutuksensa uskonmenona.
- Ihmisten ymmärtämisessä on se vaara, että ymmärtävät ymmärtämisen väärin ja tunkevat liian liki. Nythän se asia on kukkapenkissä.
Joka aamu katson googlehakuna linkin yle.fi/uskonto Hartausohjelmat netissä
Sitä vaivaa sama ongelma kuin muitakin areenan uudistuessa. Milloin valvoja ei valvo tai toimii annettujen ohjeiden mukaaan, ettei kaikkea julkaista. Uskonto on yksi tulkin ja kirjurin aihealue, ettei tule merkityksi väärin tai sanotuksi vastoin parempaa ymmärrystä karkottaen viimeisetkin kuuntelijat.
(4.9.2014 Hartausohjelmat netissä on vielä toimiva linkki, jonka luulin hävinneen kokonaan.)
Tein turhaa työtä kirjoittaessani tekstin talteen käsin. Jouduin sulkemaan koneen, kun kaikki yhteydet olivat virheelliset. Se on koneenmahti. Odotan matkaa nukun yön hyvin ja palaan kotiin. Kansanopiston opettajat lähtivät nukkumaan muualle, kun yövalvontavuoro sisäoppilaitoksessa päättyi. Valituspäätöksen odotus valvottaa kuin omaishoitoaikana yöllä joskus kuusikin kertaa nostaa ylös huonosti nukkuvaa hoidettavaa.
Tiedän, miltä tuntuu kuolemaan tuomitusta odottaa aamua, jolloin kaikki päättyy.
Show must go!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti