Wednesday, 26 September 2012
The truth will set you free - nun monk Club
Katekismussarjassa speaks Pastor Risto Leppänen, Turku, Finland. Psalm 631:5. Hymn begins with the words, "O Lord, if I travel to a man." Kamppi song, cond Markku Pihlaja.
Listen to 31 days
19.8.2014
Aamu-ja iltahartaudet kuullaan YLE Radion 1:ssä maanantaista
lauantaihin. Hartaudet tuottaa Kirkon tiedotuskeskuksen radiotoimitus.
Hartauksien pitäjät päättävät tekstinsä julkaisusta.
document.getElementById("lista").disabled=true;
Aamuhartaus ke 26.09.2012
Risto Leppänen, pastori, Turku
Yhtäältä varmasti tosia lauseita ja samalla kuitenkin perin inhimillistä. Lähiyhteisöissä ja korkeita elämänihanteita korostavissa yhteisöissä on kivuliasta tunnustaa vääryyden tapahtumista. Totuuden sijasta on kiusaus suojautua, ohittaa ja kääntää huomio toisaalle. Näin meitä pilkataan ja syytetään.
Usein tosiasiat pakottavat tarkistamaan kuvaa uskonyhteisöstä, perheestä, itsestä tai luotetusta ihmisestä. Erityisen vaikeaa totuuden näkeminen on siellä, missä valtaa ei tunnisteta tai tunnusteta. Silloin on tarvetta totuuden lausujille. Niille, jotka näkevät tarkasti ja uskaltavat sanoa: Keisarilla ei ole vaatteita!
Tässä taannoin olin ala-asteen vanhempainillassa. Opettaja kertoi uskonnon tunnista, jossa oppilaat olivat katselleet kuvia paimentolaisheimon elämästä ja tehneet havaintoja. Lapset olivat kiinnittäneet huomiota, miten samassa kuvassa olivat paitsi isovanhemmat, vanhemmat, lapset myös eläimet. Olisipa meilläkin, mutta kun meillä on aina niin kiire. Me vanhemmat puolustauduimme ja vaikka meistä ei paimentolaisia tule, silti syvällä tavalla tunsimme, että se mitä nyt sanottiin, oli totta. Arvostan sitä, että tämä opettaja uskalsi vastareaktiosta huolimatta jättää tämän kriittisen peilin eteemme.
Tarvitsemme rohkeita totuuden puhujia ja oikeudenmukaisuuden ääniä. Myös Kristuksen kirkon on etsittävä ja rakastettava totuutta salatuimpaan saakka. Kirkon on suorastaan rukoiltava keskuuteen sellaisia vastuunkantajia, jotka uskaltavat sanoa ääneen sen, minkä kokevat todeksi. Sellaisia, jotka eivät säikähdä sitäkään, kun totuus tekee kipeää. Sellaisia, jotka eivät liian helposti päästä kriittisen peilin edestä.
Mutta ihmistä puolustaessa on oltava sekä lempeä että luja. Haavoittamatta ja häpeäpaaluun asettamatta on lempeästi uskallettava nostaa keskusteluun vinoutuneet kulttuurit, valheet ja vääryydet. Niin on tehtävä, ettei yksilö kadota itseään tai yhteisö identiteettiään.
Yksi väline tämän rehelliseen itsensä katselemiseen on rippi. Sen lähtökohta on tosiasioiden tunnustamisessa. Ripissä nimittäin yksittäinen ihminen tai jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta voi tuoda elämänsä Jumalan eteen ja tunnustaa syyllisyyden. Yksityinen rippi antaa mahdollisuuden tuoda luottamuksellisesti Jumalan eteen väärien tekojen taakan. Ripissä tärkeintä ei silti ole se, mitä osaa, pystyy ja jaksaa kertoa. Yksittäisiä tekoja tärkeämpää on tunnustaa se vääryys, jossa ajasta aikaan olemme väistämättä mukana. Olemme vaikka emme edes tiedä olevamme.
Usein ymmärrämme synnit vain yksittäisinä tekoina, saatamme jopa omalakisesti nimetä syntejä ja samalla pitää todelliset synnit piilossa. Saatamme siivilöidä hyttysen ja samalla niellä kamelin. Toisinaan vasta historiankirjoitus paljastaa, missä kaikessa olemme tietämättämme olleet mukana, mistä olemme vaienneet ja mitä jättäneet tekemättä. On suostuttava siihenkin, että myöhemmin opetuksemme arvioidaan uudessa perspektiivissä.
Kaikkien syntien pääjuuri kasvaa ihmisen ylpeydestä ja omahyväisyydestä. Asenteesta, jossa päivitellään toisia: onneksi en ole yhtä säälittävä kuin tuo toinen. Syntiä on nouseminen kanssakulkijoiden, luomakunnan ja Jumalan yläpuolelle. Tämä ylpeys estää kumartumasta toisten kanssa synnintunnustukseen, lausahtamasta Jumalan edessä kuin muinainen rukoilija: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.
Kirkko ja kristitty tarvitsevat perimmäisiä totuuden hetkiä, tilaisuuksia synnintunnustukseen. Ne ovat erityisiä hetkiä, etsikkoaikoja. Silloin ei pidä suojautua, eikä sulkea korvia, ei käpertyä, eikä suostua valheeseen. Sen sijaan on nähtävä tosiasiat, se kuka olen ja mitä olen tehnyt. Tosiasioiden tultua esiin, elämä ei ole enää entisensä. Tämä kipeä hetki sisältää aina myös muutoksen mahdollisuuden. Se vie luopumaan turhasta, siitä mikä joutaakin mennä. Siksi se on askel kirkon ja kristityn uudistumiseen.
Läpinäkyvämmän maailman myötä myös kristillisissä kirkoissa on yhä enemmän opeteltu puhumaan kipeistä asioista ja vaietuista taakoista. Aina siellä missä totuus on tullut julki, siellä on syntynyt myös parannuksen mahdollisuus ja mahdollisuus korjata vääryydet. Vaikeat kysymykset ja muutos kysyvät luottamusta ja rohkeutta, mutta lopulta rehellinen sydämen tie vie vapauteen. Jos taas tyydymme valheeseen ja vaikenemiseen, pian kadotamme itsemme ja identiteettimme.
Hyvä kuulijani, tänä aamuna rohkaisen Sinua oman elämäntilanteesi keskellä tarttumaan tosiasioihin. Rohkaisen sinua sen lupauksen varassa, että totuus tekee sinut vapaaksi. Jumala ei heitä Sinua häpeään, turvattomuuteen tai eristyksiin. Jumala on hyvä ja armollinen, joka kutsuu elämään ja yhteyteen.
Sinä kelpaat ja riität – omana itsenäsi!
Haluaisin puhua myös Sinulle, jota painavat syyllisyyden taakat. Sinulle, joka koet epäonnistuneesi. Sinulle, jonka yhteys läheisiin ja Jumalaan on särkynyt. Sinulle, joka pelkäät tulevasi kadotetuksi. Jumala ei jätä Sinua syyllisyyteen, eikä huutamaan tyhjyyteen. Jumala kuulee huutosi niin kuin ei mitään muuta ääntä olisikaan. Saat uskoa synnit anteeksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Vaikka vastuuta ei voi väistää, tehtyä ei saa tekemättömäksi, se on silti mahdollista saada sovitetuksi.
Sinun ei tarvitse puolustautua, selitellä, kätkeytyä ja suojautua. Saat kuulla syntien anteeksiantamuksen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä tai niillä sanoilla, mitkä vain ikinä ovat tutut ja tuovat aamuusi taivaan armon ja Kristuksen anteeksiantamuksen.
Olet hyväksytty, kelpaat ja riität!
Virsi: 631 b:5
Savolaisen laulu kertoo juuristani, joita ei voi pakkosiirtää toiseen paikkaan.
Jos kielin voisi kertoa
näkönsä vanhat puut,
ja meidän vaarat virkkoa,
ja meidän laaksot lausua,
sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi
hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
ja mulle ei mikään niin soi
kaikesta, minkä Luoja loi,
kuin: "armas Savonmaa!"
Viimeinen kokemus on lapsuuskodin uimarannassa joukkoraiskauksena, kun kuusi kunnanukkoa varasi sijoittajille muukalaisten hautausmaata minun perintöosalle.
Listen to 31 days
19.8.2014
document.getElementById("lista").disabled=true;
Aamuhartaus ke 26.09.2012
Risto Leppänen, pastori, Turku
Kirkko ei hyväksy minkäänlaista syrjintää. Jumalan valtakunnassa ei ikinä ole hyväksytty rikoksia. Nyt kyllä meidän perhettä syytetään ilman asiaa. Enhän minä kristittynä semmoista ole voinut sanoa. Julkisuudessa on tapana paisutella asioita.
Yhtäältä varmasti tosia lauseita ja samalla kuitenkin perin inhimillistä. Lähiyhteisöissä ja korkeita elämänihanteita korostavissa yhteisöissä on kivuliasta tunnustaa vääryyden tapahtumista. Totuuden sijasta on kiusaus suojautua, ohittaa ja kääntää huomio toisaalle. Näin meitä pilkataan ja syytetään.
Usein tosiasiat pakottavat tarkistamaan kuvaa uskonyhteisöstä, perheestä, itsestä tai luotetusta ihmisestä. Erityisen vaikeaa totuuden näkeminen on siellä, missä valtaa ei tunnisteta tai tunnusteta. Silloin on tarvetta totuuden lausujille. Niille, jotka näkevät tarkasti ja uskaltavat sanoa: Keisarilla ei ole vaatteita!
Tässä taannoin olin ala-asteen vanhempainillassa. Opettaja kertoi uskonnon tunnista, jossa oppilaat olivat katselleet kuvia paimentolaisheimon elämästä ja tehneet havaintoja. Lapset olivat kiinnittäneet huomiota, miten samassa kuvassa olivat paitsi isovanhemmat, vanhemmat, lapset myös eläimet. Olisipa meilläkin, mutta kun meillä on aina niin kiire. Me vanhemmat puolustauduimme ja vaikka meistä ei paimentolaisia tule, silti syvällä tavalla tunsimme, että se mitä nyt sanottiin, oli totta. Arvostan sitä, että tämä opettaja uskalsi vastareaktiosta huolimatta jättää tämän kriittisen peilin eteemme.
Tarvitsemme rohkeita totuuden puhujia ja oikeudenmukaisuuden ääniä. Myös Kristuksen kirkon on etsittävä ja rakastettava totuutta salatuimpaan saakka. Kirkon on suorastaan rukoiltava keskuuteen sellaisia vastuunkantajia, jotka uskaltavat sanoa ääneen sen, minkä kokevat todeksi. Sellaisia, jotka eivät säikähdä sitäkään, kun totuus tekee kipeää. Sellaisia, jotka eivät liian helposti päästä kriittisen peilin edestä.
Mutta ihmistä puolustaessa on oltava sekä lempeä että luja. Haavoittamatta ja häpeäpaaluun asettamatta on lempeästi uskallettava nostaa keskusteluun vinoutuneet kulttuurit, valheet ja vääryydet. Niin on tehtävä, ettei yksilö kadota itseään tai yhteisö identiteettiään.
Yksi väline tämän rehelliseen itsensä katselemiseen on rippi. Sen lähtökohta on tosiasioiden tunnustamisessa. Ripissä nimittäin yksittäinen ihminen tai jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta voi tuoda elämänsä Jumalan eteen ja tunnustaa syyllisyyden. Yksityinen rippi antaa mahdollisuuden tuoda luottamuksellisesti Jumalan eteen väärien tekojen taakan. Ripissä tärkeintä ei silti ole se, mitä osaa, pystyy ja jaksaa kertoa. Yksittäisiä tekoja tärkeämpää on tunnustaa se vääryys, jossa ajasta aikaan olemme väistämättä mukana. Olemme vaikka emme edes tiedä olevamme.
Usein ymmärrämme synnit vain yksittäisinä tekoina, saatamme jopa omalakisesti nimetä syntejä ja samalla pitää todelliset synnit piilossa. Saatamme siivilöidä hyttysen ja samalla niellä kamelin. Toisinaan vasta historiankirjoitus paljastaa, missä kaikessa olemme tietämättämme olleet mukana, mistä olemme vaienneet ja mitä jättäneet tekemättä. On suostuttava siihenkin, että myöhemmin opetuksemme arvioidaan uudessa perspektiivissä.
Kaikkien syntien pääjuuri kasvaa ihmisen ylpeydestä ja omahyväisyydestä. Asenteesta, jossa päivitellään toisia: onneksi en ole yhtä säälittävä kuin tuo toinen. Syntiä on nouseminen kanssakulkijoiden, luomakunnan ja Jumalan yläpuolelle. Tämä ylpeys estää kumartumasta toisten kanssa synnintunnustukseen, lausahtamasta Jumalan edessä kuin muinainen rukoilija: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.
Kirkko ja kristitty tarvitsevat perimmäisiä totuuden hetkiä, tilaisuuksia synnintunnustukseen. Ne ovat erityisiä hetkiä, etsikkoaikoja. Silloin ei pidä suojautua, eikä sulkea korvia, ei käpertyä, eikä suostua valheeseen. Sen sijaan on nähtävä tosiasiat, se kuka olen ja mitä olen tehnyt. Tosiasioiden tultua esiin, elämä ei ole enää entisensä. Tämä kipeä hetki sisältää aina myös muutoksen mahdollisuuden. Se vie luopumaan turhasta, siitä mikä joutaakin mennä. Siksi se on askel kirkon ja kristityn uudistumiseen.
Läpinäkyvämmän maailman myötä myös kristillisissä kirkoissa on yhä enemmän opeteltu puhumaan kipeistä asioista ja vaietuista taakoista. Aina siellä missä totuus on tullut julki, siellä on syntynyt myös parannuksen mahdollisuus ja mahdollisuus korjata vääryydet. Vaikeat kysymykset ja muutos kysyvät luottamusta ja rohkeutta, mutta lopulta rehellinen sydämen tie vie vapauteen. Jos taas tyydymme valheeseen ja vaikenemiseen, pian kadotamme itsemme ja identiteettimme.
Hyvä kuulijani, tänä aamuna rohkaisen Sinua oman elämäntilanteesi keskellä tarttumaan tosiasioihin. Rohkaisen sinua sen lupauksen varassa, että totuus tekee sinut vapaaksi. Jumala ei heitä Sinua häpeään, turvattomuuteen tai eristyksiin. Jumala on hyvä ja armollinen, joka kutsuu elämään ja yhteyteen.
Sinä kelpaat ja riität – omana itsenäsi!
Haluaisin puhua myös Sinulle, jota painavat syyllisyyden taakat. Sinulle, joka koet epäonnistuneesi. Sinulle, jonka yhteys läheisiin ja Jumalaan on särkynyt. Sinulle, joka pelkäät tulevasi kadotetuksi. Jumala ei jätä Sinua syyllisyyteen, eikä huutamaan tyhjyyteen. Jumala kuulee huutosi niin kuin ei mitään muuta ääntä olisikaan. Saat uskoa synnit anteeksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Vaikka vastuuta ei voi väistää, tehtyä ei saa tekemättömäksi, se on silti mahdollista saada sovitetuksi.
Sinun ei tarvitse puolustautua, selitellä, kätkeytyä ja suojautua. Saat kuulla syntien anteeksiantamuksen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä tai niillä sanoilla, mitkä vain ikinä ovat tutut ja tuovat aamuusi taivaan armon ja Kristuksen anteeksiantamuksen.
Olet hyväksytty, kelpaat ja riität!
Virsi: 631 b:5
Minut on punnittu ja köykäseksi havaittu. Profeetta sai profeetan kohtelun omalla maalla eikä se muuttunut muuksi osoitteen muutoksella. Se viskasi uusiin leireihin jäsenmaksun maksajana. Minulla on toinen tehtävä, löysin Lahden savolaiset potilasjärjestöjen joukosta. Sen hyväksyn syntymävamman perusteella, ovathan karjalaiset, hämäläiset, suomenruotsalaiset syntyperältään parempaa ainesta kuin savolaiset.
Jos kielin voisi kertoanäkönsä vanhat puut,
ja meidän vaarat virkkoa,
ja meidän laaksot lausua,
sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi
hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
ja mulle ei mikään niin soi
kaikesta, minkä Luoja loi,
kuin: "armas Savonmaa!"
Savon joukkotappelun jälkeen olen jäänyt yksin puolustamaan itseäni.
- Oletkos tapellut, kysyi rehtori joka kerta kun asioin kansliassa. Luokassa oli hässäkkä ennen tunnin alkua. Pojat vetivät tukasta ja kopeloivat estoitta. Rehtori taluttaa kiusaamisen kohteen korvasta kansliaan.
Myöhemmin saman koulun kasvatti johtajaopettajana kävi käsiksi va opeen ja raahasi suutari-Jussin pojan kanssa lampeen. Hukuttaakseenko? Oli paha paikka kertoa äidille, mistä mustelmat olivat tulleet.
- Olit pentuna kova suuttumaan. Katson vanhempieni kihlakuvaa ja näen sanojan äitinsä paikalla. Vierasta verta oli tullut sukuun isännän kautta, joka pisti paksuksi tädin piikuuspaikassa. Tyttö sai huolenpidon isän kasvukaverina aikuisikään asti. Siitä kantaäidistä kasvoi kirkonkylään suuri suku, jonka jäsenet vaikuttivat toimistopöytien takana lähteneitten ja takaisin palanneiden asioihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti