Kirkkoherra
Iivo Suvanto, Ortodoksinen kirkko, Joensuu. Ortodoksinen kamarikuoro
laulaa kappaletta "Autuuden lauseet". Joht. Juhani Matsi.
Kuuntele aikaa 29 päivää (Vain Suomi) *PS
Kuuntele aikaa 29 päivää (Vain Suomi) *PS
Blogin kävijämäärän tilastopiirturi piirtää sydänfilmikäyrän. Kuulen aamuhartauden radiosta kokonaan. Saan vahvistusta elämän perusteille, että tiettömän taipaleen takana voitiin asua 1900 -luvulta sovussa naapurien kanssa luonnon helmassa. Vuorisaarnan alkuteksti kuuluu, on tuttua, mutta sitten kuuntelu loppuu.
Se on pysähdys, ehkä sensuroitu, eihän loppu puheesta sovi millään tavalla tämän päivän elämänmenoon. Vielä merkittävämpi on puheen keskeytys, kun elämä ei enää onnistu lapsuuskodissa. Kaikkea en halua jakaa sijoittajien kanssa. Juhannusviikolla on taloyhtiön kevätkokous. Samoin Vihtaniemen yksityistien tiekokous. Kutsujana sihteeri, kun ulosottomies istuu pyörätuolissa talvitiellä, jossa tauti tanssii. Kolmas kokous, johon minut on kutsuttu edustamaan itseäni ja valtakirjalla sisaruksia, siirtyi sopimuksesta juhannuksen jälkeen väljemmille vesille.
Olemmeko juhannuksen jälkeen enää elossa tässä kokoonpanossa, vai siirtyykö perimys seuraavalle polvelle? Annan ohjeen pysyä mukana, ettei tieten tahtoen aiheuta juhannuksenvietolla perimyksen muutosta. Kuuntelen aamuhartauden juhannuksen jälkeen kokonaan, jos Luoja suo ja viskaalit sallii. Paheiden summa on vakio. Ainakin sen mukaan, että kaksi ei mene kolmannetta.
"PS: Kirkkoherra Iivo Suvanto
"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Älkää tehkö pahalle vastarintaa.
Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.
Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.
Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.
Anna sille joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta.
Teille on opetettu, rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.
Mutta minä sanon teille, rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte Taivaallisen Isänne lapsia.
Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää...."
Odotan nettiradion aamuhartauden loppuosan palauttamista kuunneltavaksi. Tai muuten on kirkko ja valtio seonnut lopullisesti ennen Nokian romahdusta ja nyt erikoisesti, kun ylpeys on käynyt lankeemuksen edellä. Tai kansallisylpeyden kolahdus kohdistui erikoisesta salolaisiin.
Etsin, etsin enkä löytänyt rovasti Iivo Suvannon iltahartauden ti 17.08.2004. Se sopii tähänkin elokuun 17. päivään 2014. Puhutaan sykleistä kuin päivästä päivään.
Iltahartaus ti 17.08.2004
Iivo Suvanto, rovasti , Suomen ortodoksinen kirkko, Joensuu
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kuulemamme hartauden ekteniaksi kutsuttu rukoussarja kertoo, kuinka oleellisesti ortodoksiseen rukouselämään kuuluu anomus ”Herra, armahda!” Rukouslauselmien lopussa se voidaan laulaa kerran, kolmesti, kaksitoista tai neljäkymmentä kertaa. Toinen perinteinen tapa pyytää Jumalan armoa on Jeesuksen rukous: ”Herra, Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä! Luostariperinteessä Jeesuksen rukous on läsnä niin jumalanpalveluksessa kuin arjessa, tosin luostarissa jumalanpalvelus on osa arkea. Rukous lausutaan kilvoittelutoverin keljan oveen koputettaessa ja ruokailussa ruokaa tarjottaessa. Iltarukouksissa lukija lausuu tuon rukouksen hiljaa mielessään sata kertaa. Ei Jeesuksen rukousta ole rajattu vain luostarikilvoittelijoille, jokaisen kristityn on mahdollista sen avulla toteuttaa apostoli Paavalin kehotusta lakkaamattomaan rukoukseen. Jeesus on opettanut, että rukoiltaessa ei pidä hokea tyhjää eikä olla monisanainen. Eikö toistuva saman rukouksen lausuminen sodi tuota opetusta vastaan? Tuskinpa vaan, sillä suurempaa asiaa emme voi rukoilla kuin osallisuutta Jumalan armoon. Armon pyytäminen ei koskaan ole tyhjää puhetta.
Sanojen ”Herra armahda” jatkuva toistaminen ei tarkoita sitä, että uskoisimme Jumalan siten kuulevan rukouksemme paremmin. Toistolla me kerromme, että joka hetki, joka ainoa sekunti, me tarvitsemme Jumalan armoa. Jumala kyllä tietää tarpeemme, mutta itse me emme aina todellisia tarpeitamme ymmärrä. Jumala on muuttumaton ja Hän on aina läsnä, niin myös hänen armonsa. Rukouksen toistamisella ei pyritä muuttamaan Jumalaa ihmismielen mukaiseksi vaan ihmistä Jumalan mielen mukaiseksi. Ihmissielu tarvitsee muutosta ja sen tulee joka hetki ymmärtää tarvitsevansa Jumalan armoa.
Meillä jokaisella lienee oma käsityksemme armosta. Kun oikeudessa tuomittu armahdetaan, se tarkoittaa, ettei hänen tarvitse kokonaan kärsiä oikeuden määräämää rangaistusta. Erehtyneelle ihmiselle annetaan näin mahdollisuus muuttaa elämäänsä. Ehkä sana ”armo” tuo mieleemme ensimmäiseksi tämän oikeuskäytännöstä tutun asian. Myös Jumalan armolla on anteeksiantava ja sovittava puoli. Armon suoma anteeksianto ja sovitus eivät ole välinpitämättömyyttä meidän erehdyksiämme kohtaan vaan meille annettu uusi mahdollisuus, joka meidän tulee käyttää sielumme rakennukseksi. Armo kaikissa muodoissaan on rakentava muutosvoima, ei silmien sulkemista vääriltä valinnoilta.
Rukous ”Herra armahda” sisältää sielumme kannalta kaiken oleellisen. Läheskään aina emme kuitenkaan ole tyytyväisiä siihen tapaan, jolla Hän meitä armahtaa. Sopii kuitenkin pohtia, olisiko meidän mielemme mukaan räätälöity armo armoa lainkaan. Tuolla lyhyellä rukouksella on selkeä tavoite – se, että meistä tulisi armahdettuja. Mutta miten me voimme tietää, milloin tuohon tavoitteeseen on päästy? Milloin ihminen on armahdettu? Milloin voi lakata huutamasta ”Herra armahda”? Emme koskaan tämän ajallisen elämämme aikana. Selkeä merkki Jumalan armon toiminnasta meissä on se, että entistä selkeämmin huomaamme tarvitsevamme armoa. Koko elämämme ajan olemme hengellisesti keskeneräisiä, Jumalan armoa ja apua tarvitsevia olentoja.
Kristinusko tuntee käsitteen vanhurskautuminen. Me ortodoksit puhumme myös pyhityksestä. Kumpikin on Jumalan armon työtä. Eräs tulkinta vanhurskautumisen käsitteelle on Jumalalle kelpaaminen. Varmasti jokaista Jumalaan uskovaa kiinnostaa, miten voi tulla Jumalalle kelpaavaksi. Olemme tottuneet tekemään sopimuksia ja asettamaan niihin ehtoja. Mitkä ovat Jumalan meille asettamat kelpoisuusehdot? Apostoli Paavali kirjoittaa, että vanhurskaudumme uskon kautta. Mutta eipä ole uskollekaan olemassa ihmisen ymmärtämää mittaria, josta näkisimme, milloin minimiraja on ylitetty. Ei armo osoita meille alarajaa, jonka saavutettuamme voimme olla itseemme tyytyväisiä ja lakata kasvamasta hengellisesti. Se osoittaa korkeimman mahdollisen tavoitteen, Jumalan kaltaisuuden. Armo näyttää meille tietä hengellisessä kasvussa kohti tuota tavoitetta ja antaa siihen voimaa.
Me olemme Jumalan luomia. Tuntuisi oudolta, että rakastava ja armollinen Jumala rakkaudessaan loisi olennon, joka ei kuitenkaan Hänelle kelpaisi. Ydinongelma ei niinkään ole se, että ihminen ei kelpaisi Jumalalle vaan se, että Jumala ei kelpaa ihmiselle. Jumala ei hylkää luotuaan, mutta on antanut hänelle vapauden hylätä Jumalan ja Hänen armonsa. Armon hylkääminen on pahinta, mitä ihminen voi sielulleen tehdä. Ylpeä katsoo, ettei hän tarvitse armoa. Epätoivoinen puolestaan uskoo, ettei ole sellaista armoa, joka voisi häntä auttaa. Niinpä hän kokonaan lakkaa huutamasta ”Herra, armahda!”
Vanhurskautumisen ohella me ortodoksit puhumme pyhityksestä. Mikäpä muu tehtävä Pyhällä Hengellä voisi ollakaan kuin pyhittäminen? Mikä ero sitten on vanhurskautumisella ja pyhittymisellä? Vanhurskautumisen käsite kertoo siitä, mistä kaikesta pahasta Jumalan armo vapauttaa, pyhittyminen puolestaan siitä, mihin kaikkeen hyvään se antaa mahdollisuuksia. Yksi asia – kaksi näkökulmaa.
"PS: Kirkkoherra Iivo Suvanto
"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Älkää tehkö pahalle vastarintaa.
Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.
Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.
Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.
Anna sille joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta.
Teille on opetettu, rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.
Mutta minä sanon teille, rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte Taivaallisen Isänne lapsia.
Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää...."
Olen tehnyt kaiken tämän ja siksi kysyin nuorelta kansanedustajaehdokkaalta:
- Mitä minun pitäisi vielä tehdä lapsista huolehtimisen ja vanhempien omaishoidon jälkeen?
Hän ei osannut vastata. Pieniä varpaita alkoi palelemaan ja hän pujahti asuntoauton lämpimään.
Ilmoitin kirkolle vertaistukiryhmän perustamisesta. Kirkko lähetti potilasjärjestöön. Se riitti minulle, vaihdoin seurakunnan ja omaishoidon kieltä.
Sain piispakokelaalta pahoittelukirjeen vaihdoksen johdosta. Minua loukkasi pahoittelu, vaihdoin vain organisaatiota luopumatta lapsen uskosta.
Etsin, etsin enkä löytänyt rovasti Iivo Suvannon iltahartauden ti 17.08.2004. Se sopii tähänkin elokuun 17. päivään 2014. Puhutaan sykleistä kuin päivästä päivään.
Iltahartaus ti 17.08.2004
Iivo Suvanto, rovasti , Suomen ortodoksinen kirkko, Joensuu
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kuulemamme hartauden ekteniaksi kutsuttu rukoussarja kertoo, kuinka oleellisesti ortodoksiseen rukouselämään kuuluu anomus ”Herra, armahda!” Rukouslauselmien lopussa se voidaan laulaa kerran, kolmesti, kaksitoista tai neljäkymmentä kertaa. Toinen perinteinen tapa pyytää Jumalan armoa on Jeesuksen rukous: ”Herra, Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä! Luostariperinteessä Jeesuksen rukous on läsnä niin jumalanpalveluksessa kuin arjessa, tosin luostarissa jumalanpalvelus on osa arkea. Rukous lausutaan kilvoittelutoverin keljan oveen koputettaessa ja ruokailussa ruokaa tarjottaessa. Iltarukouksissa lukija lausuu tuon rukouksen hiljaa mielessään sata kertaa. Ei Jeesuksen rukousta ole rajattu vain luostarikilvoittelijoille, jokaisen kristityn on mahdollista sen avulla toteuttaa apostoli Paavalin kehotusta lakkaamattomaan rukoukseen. Jeesus on opettanut, että rukoiltaessa ei pidä hokea tyhjää eikä olla monisanainen. Eikö toistuva saman rukouksen lausuminen sodi tuota opetusta vastaan? Tuskinpa vaan, sillä suurempaa asiaa emme voi rukoilla kuin osallisuutta Jumalan armoon. Armon pyytäminen ei koskaan ole tyhjää puhetta.
Sanojen ”Herra armahda” jatkuva toistaminen ei tarkoita sitä, että uskoisimme Jumalan siten kuulevan rukouksemme paremmin. Toistolla me kerromme, että joka hetki, joka ainoa sekunti, me tarvitsemme Jumalan armoa. Jumala kyllä tietää tarpeemme, mutta itse me emme aina todellisia tarpeitamme ymmärrä. Jumala on muuttumaton ja Hän on aina läsnä, niin myös hänen armonsa. Rukouksen toistamisella ei pyritä muuttamaan Jumalaa ihmismielen mukaiseksi vaan ihmistä Jumalan mielen mukaiseksi. Ihmissielu tarvitsee muutosta ja sen tulee joka hetki ymmärtää tarvitsevansa Jumalan armoa.
Meillä jokaisella lienee oma käsityksemme armosta. Kun oikeudessa tuomittu armahdetaan, se tarkoittaa, ettei hänen tarvitse kokonaan kärsiä oikeuden määräämää rangaistusta. Erehtyneelle ihmiselle annetaan näin mahdollisuus muuttaa elämäänsä. Ehkä sana ”armo” tuo mieleemme ensimmäiseksi tämän oikeuskäytännöstä tutun asian. Myös Jumalan armolla on anteeksiantava ja sovittava puoli. Armon suoma anteeksianto ja sovitus eivät ole välinpitämättömyyttä meidän erehdyksiämme kohtaan vaan meille annettu uusi mahdollisuus, joka meidän tulee käyttää sielumme rakennukseksi. Armo kaikissa muodoissaan on rakentava muutosvoima, ei silmien sulkemista vääriltä valinnoilta.
Rukous ”Herra armahda” sisältää sielumme kannalta kaiken oleellisen. Läheskään aina emme kuitenkaan ole tyytyväisiä siihen tapaan, jolla Hän meitä armahtaa. Sopii kuitenkin pohtia, olisiko meidän mielemme mukaan räätälöity armo armoa lainkaan. Tuolla lyhyellä rukouksella on selkeä tavoite – se, että meistä tulisi armahdettuja. Mutta miten me voimme tietää, milloin tuohon tavoitteeseen on päästy? Milloin ihminen on armahdettu? Milloin voi lakata huutamasta ”Herra armahda”? Emme koskaan tämän ajallisen elämämme aikana. Selkeä merkki Jumalan armon toiminnasta meissä on se, että entistä selkeämmin huomaamme tarvitsevamme armoa. Koko elämämme ajan olemme hengellisesti keskeneräisiä, Jumalan armoa ja apua tarvitsevia olentoja.
Kristinusko tuntee käsitteen vanhurskautuminen. Me ortodoksit puhumme myös pyhityksestä. Kumpikin on Jumalan armon työtä. Eräs tulkinta vanhurskautumisen käsitteelle on Jumalalle kelpaaminen. Varmasti jokaista Jumalaan uskovaa kiinnostaa, miten voi tulla Jumalalle kelpaavaksi. Olemme tottuneet tekemään sopimuksia ja asettamaan niihin ehtoja. Mitkä ovat Jumalan meille asettamat kelpoisuusehdot? Apostoli Paavali kirjoittaa, että vanhurskaudumme uskon kautta. Mutta eipä ole uskollekaan olemassa ihmisen ymmärtämää mittaria, josta näkisimme, milloin minimiraja on ylitetty. Ei armo osoita meille alarajaa, jonka saavutettuamme voimme olla itseemme tyytyväisiä ja lakata kasvamasta hengellisesti. Se osoittaa korkeimman mahdollisen tavoitteen, Jumalan kaltaisuuden. Armo näyttää meille tietä hengellisessä kasvussa kohti tuota tavoitetta ja antaa siihen voimaa.
Me olemme Jumalan luomia. Tuntuisi oudolta, että rakastava ja armollinen Jumala rakkaudessaan loisi olennon, joka ei kuitenkaan Hänelle kelpaisi. Ydinongelma ei niinkään ole se, että ihminen ei kelpaisi Jumalalle vaan se, että Jumala ei kelpaa ihmiselle. Jumala ei hylkää luotuaan, mutta on antanut hänelle vapauden hylätä Jumalan ja Hänen armonsa. Armon hylkääminen on pahinta, mitä ihminen voi sielulleen tehdä. Ylpeä katsoo, ettei hän tarvitse armoa. Epätoivoinen puolestaan uskoo, ettei ole sellaista armoa, joka voisi häntä auttaa. Niinpä hän kokonaan lakkaa huutamasta ”Herra, armahda!”
Vanhurskautumisen ohella me ortodoksit puhumme pyhityksestä. Mikäpä muu tehtävä Pyhällä Hengellä voisi ollakaan kuin pyhittäminen? Mikä ero sitten on vanhurskautumisella ja pyhittymisellä? Vanhurskautumisen käsite kertoo siitä, mistä kaikesta pahasta Jumalan armo vapauttaa, pyhittyminen puolestaan siitä, mihin kaikkeen hyvään se antaa mahdollisuuksia. Yksi asia – kaksi näkökulmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti