Vapaaehtoinen pakko

Steinerit voittivat äänestyksessä parhaan penkkariauton sanoman. Kuinka he näkevät elämän lyhyyden oman elämänsä keväässä? Mitä on ollut 50 vuotta samasta riehasta tähän päivään. Olen tutustunut Rudolf Steinerin sosiaaliseen peruslakiin muuntaessani projektia. Suomi-neito kuulee toista ja näkee toista. Huoltosuhteeseen vanhenneita on liian paljon. Päätöksiä odotellessa ehtii tulla nitron ja rollaattorin tarve. Päättäjiä on liian vähän. Niistä vähistäkin lähetetään Kreikkaan asiatuntijoita auttamaan veronkiertäjien kiinniottamisessa. Siinä suomipoika on maailman nopein ja taitavin.

Meillä oli elämä edessä ja tietokoneesta oli ennakkoaavistus.

- Kun olis' elektroniaivot, olis' menestystä. 

Riemuylioppilaat juhlivat viime keväänä elämän kevättään. Täti otti kuvan Eilan vertauskohdaksi, kun minusta ei mitään tullut. Hänestä tuli paikallisen Kelan johtaja ja kuoli 5-kymppisenä. Minulle vasta elämä alkoi 50-vuotiaana. Kävin syntymässä uudelleen Frantsilan Yrttitilalla Saimin hoitaessa vesisynnytyksen. Näitä sattumia on riittämiin nimellisissä ihmisissä. Biologinen äitini on Holoppalan Saima. 

Ehkä tuossa oivalluksessa on tehtäväni oppia vielä verkkokirjoitustaito vanhoilla päivillä vanhojen ja viisaiden vastustaessa osallistumistani. Oli tyttömäisempi olo kuin kirjoitusten jälkeen. Tunnetila yhtä juhlaa kun saadessani kynän käteen ja  ensimmäisen AA:n kirjoittamisen/piirtämisen jälkeen. 

- Minä niin rakastan tekstitaitoa ja sitä mukaa rakkauden kohteet ovat lisääntyneet. Olen maksanut kovan hinnan uteliaisuudestani. Tyhjän saa pyytämättä. Mitä on jäljellä, sitä ei oteta minulta pois.

Puolustauduin jo kansakoulussa ylemmyydentuntoisen järjestellessä reviiriään. Sama jatkui oppikoulussa, vaikka painajasessa ei ollutkaan hevosen selässä matikanmaikka, vaan hainevää muistuttavan mustanhatun ilmestyminen illalla tai luokassa päivällä tiesi aina korvasta talutusta kansliaan. Pienet pojat jahtasivat tyttöjä, joista Hector laulaa nimeltä mainiten Ake, Make, Pera ja Mä.

Kerron aina uudelleen ranskalaisen nunnan tarinaa. Valtio lähetti hänet eläkkeelle opettajan työstä 75 -vuotiaana. Hän halusi jatkaa ja siksi rukoili joutuvansa maailman pahimpaan paikkaan. Hän löysi itsensä Kairon monimiljoonaiselta kaatopaikalta. Siellä hän opetti lapsia lukemaan. Se olisi ainoa tie heille selvitä kaatopaikalta pois. Samalla hän antoi perheneuvontaa ja pyysi miehiltä lupauksen, ettei viikkoon hakkaa akkaa. Ja viikon kuluttua sama uudelleen.

Maailmalta kotimaahan hetkeksi palannut mies esitti kysymyksen.

- Miksi et itse lähtenyt kaatopaikalle opettamaan lapsia lukemaan? En pystynyt vastaamaan sillä hetkellä, mutta kertokoon kuva syksyltä 1962 tuosta kaatopaikkakansan lapsista, joita opetin lukemaan. Kevätlukukauden päättyessä tiesin, mitä ovat Syntisenmaanlaulun mieskansakoulunopettajat. Vanhapiikanaisopettajasta jäi mieleen muistinsa menettänyt Komukki. Kiersi opettamiensa lasten kodeissa kestityksen toivossa. Kukaan ei silloin huomannut, että opettaja oli dementoitunut.

Luokkakuva eka ja tokaluokkalaisista

Lapsia oli niin paljon, että varsinaisessa koulurakennuksessa toimi kaksi opettajaa. Meille oli osoitettu purettava mökki. Lapset menivät eteenpäin, opettajaparka uittamisen jälkeen palasi kotiin kesäksi. Syksyllä lähtisi Helsinkiin.

Kaikki vaiheet on käytävä läpi päästäkseen lopulliseen päämääräänsä. Tie on ollut valmis alusta lähtien. Kävelymatkaa kaksi kadun väliä alussa ja yksi tien ylitys lopussa. Olen perillä.