Vuosi onnettomuuden jälkeen herään uutisiin. Japanissa on sattunut tuhoisa maanjäristys, tsunami ja ydinonnettomuus. Kaupungintalon puisto on valkoinen sataneesta lumesta, kaakeliseinän tiilenpäät on luettu moneen kertaan. Sitä on ollut elinkautinen elämä. Voisiko se jatkua toisin? Voi, jossakin muualla luokittelematta ihmisiä. Mikä on seuraava aste, se tuli näkyviin The Voice of Finland esityksissä. En voi kuin ihmetellä makutuomareiden makua.
Käännän vuodenaikaa varovasti eteenpäin. Talvinen maisema on melkein jättänyt meidät. Kirsikkapuun alla on punainen penkki. Olen kahdenvaiheilla ja odotan päätöksiä. Asioiden hoidossa piiloudutaan kasvavien valituspinojen taakse. Viivytyksiä aiheuttaa väärien tietojen antaminen, epätoivoiset yritykset hyötyä tilanteesta, juristien sairauslomat, viihde- ja vapaa-aika. Milloinka minulla on ollut aikaa valittaa päätöksistä, pitää lomaa, käydä koulua, oppia verkkokirjoitustaito? 70:een vuoteen olen ehtinyt tekemään kaiken tämän ja vielä paljon enemmän. Vielä YLE-verollepantavaksi katsomaan kaikkea kauheutta ilman lisämaksua. Lisämaksulla vielä enemmän. Eletään viimeistä päivää hallitusohjelman mukaan. Ministerit ovat esittäytyneet tekemisen puutteessa. EVVK.
Minulla ei ollut valmiutta kertoa äidille terveisiä kysyjältä.
- Kuinka rouva äitinne voi? Olinhan aina kuullut kielteisiä terveisiä, vaikka tiesin äitini tehneen parhaansa. Hänelle ei suotu koskaan olla ylpeä lapsistaan, vaan aina kielteistä, kun pennuista ei mitään tullut.
Nyt on toisin. Pidin kiirettä soittaa matkan jälkeen ja kertoa lähetetyt terveiset tuntemattomalta. Se on maailman suurin kiitos, että jotakin näkyvää olen saanut aikaan. Lasten suusta kuulet totuuden. Se totuus kestää päivänvalon pomppulinnan poikaystävästäkin Kätilöstä huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti