torstai 7. maaliskuuta 2013

Mikä pakko?

Suomensukuiset 30 päivässä 
10/10: Hantimansia. 30-päiväinen matka huipentuu jokilaivamatkaan Objokea pitkin. Ville vierailee silakkatehtaalla ja pienessä suomensukuisessa kylässä, jonne ei pääse kuin kesällä, vesireittiä pitkin.
 
Seurasin Villen matkaa suomensukuisissa kylissä omalla elämänkokemuksella alkaen Vihtaniemeltä, jonne ei ollut kuin vesireitti kesällä ja talvitie jäätä pitkin. Syksyisin ja keväisin lapset siirtyivät mantereelle käydäkseen joka päivä koulussa. Rospuutto heikkoina jäinä keväisin ja syksyisin oli este yöpyä kotona. 

Olen punaisen heinäkuun lapsi. Tiedän tuon ajan kuin hantimansit suuren ja mahtavan syleilyssä. Vihtaniemeltä tieni aloin paljain jaloin. Samaistun Villen tunnetilaan, surulliseen, epätoivoiseen, mitään ei ole tehtävissä. Hantimansiassa vanhat ihmiset elävät elämäänsä loppuun. Vihtaniemellä sijoittajat syrjäyttävät alkuperäiset asukkaat. On niin muodikasta aloittaa oman käden oikeudella vallankäyttö Tiekarttana Länsirannalla. Ville pohtii, mitä voisi tehdä suomensukuisten auttamiseksi. Pyörähtää ympäri ja ulvoo ääneen toivottomuutensa.
- Minä lähden kotiin.

Oppikouluun oli lähdettävä kauaksi kotoa 12-vuotiaana. Vihtaniemi säily lapsuuskodin lomapaikkana. Työn perästä 20-vuotiaana susirajalla ja sitten ruuhka-Suomeen. Vieläkin käyntipaikka kesäisin oli Vihtaniemi. 5-kymppisenä oli tehtävä ratkaiseva päätös. Vanhemmat eivät selvinneet enää ilman apua kotonaan kirkonkylässä omassa osakkeessa.
- Minä tulen. Sitä en tiennyt kuinka pitkäksi aikaa.
- Minä olin syntymäkunnassani joulusta 1990 pääsiäiseen 2000. Siinä ajanlaskumme kaksi tärkeintä kirkollista juhlapyhää neljännen käskyn noudattajana. 6.2.2000 vaihtui valta, sekin on merkittävä tapahtuma luopujan ja jatkajan näkökulmasta. He itse kertovat presidenttiajastaan omista lähtökohdista. Kertokoot, minulla ei ole kokemusta, mitä on olla Suomi-neidon piäsnuatikka neljännen käskyn selitysosan varassa.
- Minä lähden kauas pois ja muutin turvapaikanhakijana Verkkokirjoittajan taloon.

Suomensukuisten kansojen tämä päivä vastaa meidän suomalaisten aikaa. Henkilökohtaisesti on kyse työstä ja palkasta. Koulutusrahastolaki stipendiporkkanasta sanoo tarjoten keppikeittoa. "Ikä ehdottomasti yli 61/64 vuotta. Yrittäjänä, maatalousyrittäjänä, perhehoitajana ja omaishoitajana toimittu aika ei kerrytä työhistoriaa." Sukupolvenvaihdosta ei tule. Maaoikeus päättää kunnan puolesta, kenelle perintöosasi kuuluu. Tässä tilanteessa yks puhuu yhtä ja toinen toista EU- ja €urokriisistä.
Työpaikat ovat vähentyneet tasaista tahtia, nuoret haahuilevat ilman päämäärää. Ja "Minä olen Jari Sarasvuo" ilmestyy kuvaruudulle vääristynein ilmein. Poissa on itsevarmuus ja leveä hymy. Käskee vielä kuuntelemaan Yle puhetta.
Yrittäjillä ei ole sen paremmin kuin ilman työtä päivästä toiseen leipäjonossa odottajalla.

Olen tehnyt palkkatyötä, 30 vuotta yrittäjänä ja 10 vuotta omaishoitajana. Minulle riittää oma työhistoriani eikä siihen pitäisi olla kenelläkään nokan koputtamista. Yrittänyttä ei laiteta vanha sanonta kieltää yrittäjän moittimisen. Yrityksen lopetettuaan velallisena hoiti valkopää ulkolaisen perinnän kohteeksi punapääoman tehtyä konkurssin. Näin meitä myydään orjuuteen, velkavankeuteen loppuiäksi.

Minulla on ollut oikeat opastajat, että olen säästynyt tältä kohtalolta. Lasken sen neljännen käskyn noudattamisesta seuraavaan lupaukseen - että kauan eläisit maan päällä. Muuten 100 -vuotiaaksi eläminen ei ole itsetarkoitus niin kuin ei ollut yrittäjänä maksaa vain tulevaa aikaa eläkevakuutuksena. Sillä siitä työstä piti ostaa jokapäiväinen leipä. 

S-ryhmä muutti rauhan välikappaleen osuutta sponsoroimalla rauhannobelistia rahoittamalla rauhantyötä. Meidän kallisti maksaman ruuan hinnasta hän ohjasi osan rauhanruhtinaalle. Tee minusta rauhasi välikappale -rukous ei alunperin tarkoittanut sitä, kuinka S-ryhmä sen tulkitsi.

Nyt olen vapaa sitoumuksista ja totean Villen matkassa Venäjällä pyöriessäni. Turhat tuttavat odottavat pahoittelukirjeineen uutta käsittelyä. Avasin juuri oven summerilla kolmanteen soittoon. Kukaan toinen ei halunnut päästää Uusi Lahti lehden huonosti suomea puhuvaa jakajaa sisälle. Hän tekee työtänsä ja meillä herrakansana on ylpeytemme olla avaamatta ovea.

Keväällä lehmät järjestivät iloisen näytöksen päästessään laitumelle. Ne kiersivät katsomassa kuinka kauas laitumen raja ulottuu. Tähän asti, ei edemmäs, on minun ylpeitten aaltojeni raja. Se on Eduskuntatalon alin rappu ollut vuodesta 1931. Eikä kynnykset ole alentuneet esteettömästä elämästä huolimatta. Puolueet pistävät parastaan hyvä veli verkostoillaan. Niitä kaloja saa mitä pyytää, saa jokainen kertoa kalavalheensa käsiä levitellessään. On lähdetty merta edemmäs kalaan.  

Verkossa
Olen verkon silmässä kala. En pääse pois:
ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla.
Vesi päilyvä, selvä ja syvä minun silmäini edessä ois.
Vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla!

Meren silmiin vihreisiin vain loitolta katsonut oon.
Mikä autuus ois lohen kilpaveikkona olla!
Kuka rannan liejussa uupuu, hän pian uupukoon!
– Vaan verkot on vitkaan-tappavat kohtalolla.  
Uuno Kailas
Tänään seuraan ohjetta, en kerro hyviä asioitani suruksi sulle enkä ikäviä asioitani iloksi sulle. Tunnetusti vahingonilo on puhtain ilo suomalaisittain. Samassa veneessä en tunne iloa enkä surua, en istu hiljaa vaan keikutan venettä. Pieni tyttö pelkäsi ukin hurvittelua aallon harjalta toiselle. Hän varoitti ukkia pyytäen hiljentämään vauhtia.
- Ukki, perkele! Minulle ukki ihmettelisi maailmanmenoa.
- Kyllä ne ovat viisaita.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti