Hartautta

Aamuhartaus 5.3. Tiistaiaamuisin kuullaan hartauksia kirjallisuuden pohjalta toimittaja Saila Keskiaho, Helsinki puhuu Arto Mellerin runokokoelmasta "Johnny B Göte". Uspenskin Katedraalikuoro laulaa kappaleen "Voi, minun sieluni". Säv. Leonid Bashmakov, san. Andreas Kreetalainen. Aamuhartaus 5.3 05.03.2013 06.15

Viime vuoden puolella aamuhartausseurakunta tiesi, miksi kuuntelee  jo aamukuudelta lyhyen hartauden. Se meni vanhasta tottumuksesta, onhan aikainen herääminen työpäivän sanelema juttu. 
Poliitikot sanelevat kaikesta, keksivät hartaushetken tilalle mukamas parempaa kuunneltavaa. Kun se sai paljon vastustusta, uudistettiin areenaa eikä toisto ole palautunut ja varsinkin, jos toistoa ei tule. Tiistaiaamuissa käsiteltiin kirjallisuuden helmiä. Nyt on vain kirjallisuuden pohjalta. Omassa vastapestyssä ikkunassa lokin jälki on yhtä  ei-toivottu kuin Töölönlahden rantatiellä lokki pommittaa päähän.

Tältä minusta tuntui tänä aamuna. Puhuttelijalla oli konseptit järjestyksessä, kun avasi koko omaishoitoajan vaihe vaiheelta. Kun kuuntelen yläpuolelle asettuneiden puheita nousee vertaus lehtikirjoituksesta. Yläkerran ukot ovat aina ampuneet kovilla ja kehuneet osumiaan Lämmöllä lehtien palstoilla. Kuntauudistus ja sotepalvelut syötetään meille ylhäältä. Ei oteta huomioon työn jatkamista sukupolvenvaihdoksen kautta. Se ei tuo siunausta päättäjille, mutta itseriittoisudessaan eivät he tarvitse meitä kuin maksumiehiksi ylivarojen eläneiden pankkien pelastajiksi. Kauppavaltuuskunta avaa mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille lähteä öljysheikkien maahan. Toinen vaihtoehto on sijoittaa öljyvaroja Suomi-neidon maaperälle. Eletään välivaihetta, mihin yli 65 -vuotiaat häivytetään pois silmistä, samalla pois myös sydämestä.

Minulla on moraalinen krapula omaishoidosta, perinnönjaosta ja sukupolvenvaihdoksesta. Lainlaatijat ovat olleet kaukaa viisaita, jos he näkivät, mitä heidän toimenpiteistään seuraa. Jos he eivät näe työnsä tuloksia, on muistinmenetys armahtanut valtapelistä tuntematta vastuuta. Siitä Katainen aina muistuttaa vallankahvassa, mutta vastuu on aina siirretty veronmaksajille ja tuleville sukupolville. Tähän asti, ei edemmäs, on minun ylpeitten aaltojeni raja.

Iltahartaus ke 27.02.2013
Jukka Lehti, pastori, Espoo

Siunaus

”Hakekaa Bileam tänne”, Moabin kuningas Balak käski. ”Kolmatta kertaa hän ei voi uhmata käskyäni!”

Muutamaa päivää myöhemmin oli Bileam hänen edessään.: ”Tehtäväsi on kirota Israelin kansa, joka on leiriytynyt Jordanin takaiselle alueelle”, kuningas sanoi ja jatkoi: ”Siellä he vain odottavat mahdollisuutta hyökätä maahani ja tuhota sotajoukkoni. Kiroa heidät, jotta he heikkenisivät!”

Bileam pyysi kuningasta rakennuttamaan seitsemän uhrialttaria, joilla hän uhrasi seitsemän sonnia ja seitsemän pässiä. Uhraamisen jälkeen Bileam vetäytyi syrjemmälle, jossa Jumala ilmestyi hänelle. Jumalan tahto oli kuitenkin erilainen kuin kuninkaan. Niinpä Jumalalta saamansa tehtävän mukaisesti Bileam ei kironnut Israelin kansaa vaan siunasi heidät.

Kuningas Balak luonnollisesti vihastui Bileamille ja vaati kuulla perustelun. Bileam vastasi: ”Minä sain tehtäväkseni siunata, ja kun Jumala siunaa, en minä voi siunausta peruuttaa.” (4. Moos. 23:20)

Mitä siunaus oikein merkitsee? Latinan kielen sana bene dictio - joka suomennetaan siunaukseksi - tarkoittaa hyvää puhetta, hyvän sanomista tai hyvän toivomista.

Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko.” (Room. 12:14) Näinhän Jeesuskin opetti. Meidän tulee rakastaa toisia ja kohdella heitä kunnioittavasti, toivoa heille hyvää ja tehdä heille hyvää. Mutta toiminko minä oikeasti näin? Siunaanko, vai kiroan?

Jos minä toivotan siunausta jollekin toiselle, toivon hänelle parasta mahdollista tulevaisuutta. Parasta mahdollista jatkoa elämään. Ja kun minulle toivotetaan siunausta, tiedän, että minulle halutaan hyvää.

”Minä sain tehtäväkseni siunata, ja kun Jumala siunaa, en minä voi siunausta peruuttaa.”

Mutta valitettavan usein löydän itseni tilanteesta, jossa toisen ihmisen toiminta saa minut harmistumaan. Jokin asia, jonka hän tekee tai sanoo. Ja silloin en itse toimi, kuten tiedän oikeaksi, vaan puran pettymykseni tuohon toiseen. Ajattelen pahasti tai sanon pahasti. Siis kiroan. Rikon Jumalan käskyä vastaan.

Onneksi meillä on armollinen ja rakastava Jumala, jonka suojaan voin paeta omaa pahuuttani. Vaikka minä kiroan, Jumala siunaa.

Siunauksella on suuri merkitys kirkon elämässä: Jokainen jumalanpalvelus ja kirkollinen toimitus päättyy Herran siunaukseen. Herran siunauksen sanat pysäyttävät minut joka kerran: että minäkin saan kulkea Jumalan suojeluksessa, että minunkin polkuni kulkee kirkkaudessa ja armossa. Että joskus minäkin saan nähdä Herran kasvoista kasvoihin. Ja saan Herran rauhan. Sitä minä kaipaan ja odotan.

Siunauksen lopussa, kolmiyhteisen Jumalan nimen kuullessaan, osa kirkkoväestä tekee ristinmerkin. Nuorempana koin ristinmerkin tekemisen itselleni kovin vieraaksi, mutta aikuisiällä olen alkanut kiintyä siihen kovasti. Ristinmerkki on kokonaisvaltainen. Tuolla voitonmerkillä siunaan ajatukseni, tunteeni ja tekoni – siunaan siis henkeni, sieluni ja ruumiini, koko olemukseni. Jumalan hyvä tahto ulottuu kaikkeen, jokaiseen osaan minussa ja sinussa.

On myös sanottu, että siunaus tarkoittaa Jumalan läsnäoloa tässä maailmassa. Mitä tämä sinulle merkitsee? Koetko sinä Jumalan läsnäolon elämässäsi? Mitä sanat ”Herra siunatkoon sinua” tarkoittavat sinulle tänä iltana? Tuovatko ne elämääsi rauhaa? Aiheuttavatko tarvetta tehdä parannuksen? Saatko sinä niistä voimaa? Kuuletko niissä Jumalan hyvää puhetta sinusta ja sinulle?

”Minä sain tehtäväkseni siunata, ja kun Jumala siunaa, en minä voi siunausta peruuttaa.”

”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.”

Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Virsi: 584