Маша и Медведь: МАШИНЫ СКАЗКИ - Гуси-Лебеди
tekijä: mzvuka • 9 475 348 näyttökertaa
Мистерия Звука и Анимаккорд представляют... Все
дети любят слушать и смотреть сказки. А наша Маша, оказывается, очень
любит их рассказывать! Новый мультипликационный проект «Машины сказки»
от...
Suomensukuiset 30 päivässä Jakso 2/10
Mari. Ville Haapasalo matkailee Venäjällä Marin alueella ja tutustuu vähemmistökieleen ja -kulttuuriin. Ville osallistuu muun muassa ristiäisiin ja vierailee paikallisradion haastateltavana.
Alakuloisen päivän taustaksi seuraan Villeä suomensukuisten marilaisten luona. Villen viisas toteamus:
- Taiteen kautta säilyy kieli ja kulttuuri.
- Pysy kauniina seuraavaan tapaamiseen.
Hesari vaihtoa kokoa pienemmäksi. The Book, Uusi Testamentti, samaa kokoa lisäsi lukijoita. Siellä on paljon puhuttelevat valokuvat. Syntinen nainen kaivolla naisen työasussa; naisen jalat, stay up -sukat ja korkokengät.
Sanataiteen lääkäreille suunnattu lisäkurssi "taide ja taudit" esitetään Riverside Medical Clinic'alla. Korkean kulttuurin edustaja purjehtii vastaan keisarin uusissa vaatteissa ruokakaupassa käydessä. Siirryn ajoradan reunaan, pysähdyn ja painan pään alas. En kunnioituksesta, vaan häpeästä, millä sanoilla hän tervehti pitkän poissaolon jälkeen kevätkadulla.
Yleisradioverolla tuotettu ohjelma on muuttunut suljetun yhteiskunnan julistukseksi. On kovempaa kuin kovasikasyntymäpäivät. Aikoihin on eletty.
Suomensukuiset 30 päivässä Jakso 2/10
Mari. Ville Haapasalo matkailee Venäjällä Marin alueella ja tutustuu vähemmistökieleen ja -kulttuuriin. Ville osallistuu muun muassa ristiäisiin ja vierailee paikallisradion haastateltavana.
Alakuloisen päivän taustaksi seuraan Villeä suomensukuisten marilaisten luona. Villen viisas toteamus:
- Taiteen kautta säilyy kieli ja kulttuuri.
- Pysy kauniina seuraavaan tapaamiseen.
Hesari vaihtoa kokoa pienemmäksi. The Book, Uusi Testamentti, samaa kokoa lisäsi lukijoita. Siellä on paljon puhuttelevat valokuvat. Syntinen nainen kaivolla naisen työasussa; naisen jalat, stay up -sukat ja korkokengät.
Sanataiteen lääkäreille suunnattu lisäkurssi "taide ja taudit" esitetään Riverside Medical Clinic'alla. Korkean kulttuurin edustaja purjehtii vastaan keisarin uusissa vaatteissa ruokakaupassa käydessä. Siirryn ajoradan reunaan, pysähdyn ja painan pään alas. En kunnioituksesta, vaan häpeästä, millä sanoilla hän tervehti pitkän poissaolon jälkeen kevätkadulla.
Yleisradioverolla tuotettu ohjelma on muuttunut suljetun yhteiskunnan julistukseksi. On kovempaa kuin kovasikasyntymäpäivät. Aikoihin on eletty.
Маша и Медведь - Машины сказки 3 серия Гуси-лебеди ...masha-imedved.ru/.../1118-mashiny-skazki-3-serija-gu...Новая третья серия Машиных сказок называется гуси-лебеди, которую можно смотреть онлайн или скачать бесплатно.
Kielenhuoltoa kuuntelemalla
Kielenoppimisessa on edistytty munkkilatinasta puhuttuun kieleen. Olosuhteiden pakosta olen myöhäsyntyinen globaalissa maailmassa. Poliitikot ovat ryhtyneet tulkeiksi asiassa kuin asiassa, kuinka sisältöjä on ymmärrettävä. On asiantuntijoita, joita haastatellaan professoreina aamu aamun jälkeen. Jo pitäisi maailmankirjat järjestyä ja elämän palata totuttuun uomaansa.
Kielenopetus 50 -luvulla oli kirjallista harjoitusta, saksasta suomeksi - suomesta saksaksi. Sain kirjeen jossa saksalainen pyysi minua kirjeenvaihtokaverikseen lukioaikana. Se pelasti yksityisyyteni ja ehkä minuuteni pelkällä M -kirjaimella. Siitä on tullut oma vaakunani. Kaikki on ymmärrettävä saksaksi. Zu Hause Pflegen, Hilfe für die Helfer, Helfershelfer, ja menettämättä lapsenuskoani seurakunta on "Deutsche ev.-luth. Gemeinde in Finnland". Minua on heitetty kuin hernepussia osoitteen muuttuessa. Seurakunta kieltäytyi yhteistyöstä ja lähetti potilasjärjestöön tekemään yhteistyötä omaishoitajien kanssa. Minut erotettiin kirkosta ja maistraatti liitti "muuhun uskonnolliseen yhteisöön".
Olen oppinut verkkokirjoitustaidon pankkiasiointia varten. Naamakirja on viimeinen löytö, jossa tapaan kavereita. Olin jo valmis luopumaan siitäkin, mutta tänään se pelasti pulasta. Samuli julkaisi levyn, kuuntelin ja ihastuin tutuksi tulleeseen ääneen.
Työn alla on venäjän aakkosten oppiminen laulaakseni karaokena venäjäksi. Face to face kolme kertaa kirjeenvaihdon aikana ei tehnyt minusta saksankielentaitoista ilman simultaanitulkkia.
Nyt kuuma linja on vaiennut. En ollut pappien nainen, en kolmas pyörä enkä mikään minusta suomeksi uskotelluista nimityksistä. Sain siitä varmuuden, kun hänen tyttärensä soitti isänsä sairastumisesta. Kysyi e-mailin enkä osannut tavata saksaksi oikein, joten luukusta tuli logo. Eihän se niin onnistunut, joten sain kirjeen postissa. Se on parasta aikuisikään ajoittuvasta suhteesta.
Suomi-neito ei tule ymmärretyksi millään sijoittajien kielellä. Tässä tilanteessa ollaan, kun puuttuu rakkaus puheista. Hallituksella on ketunhäntä kainalossa, puhutaan paljon veronmaksajien piikkiin. Raha on menettänyt merkityksensä. Nyt on kulttuurin vuoro pää pölkyllä tai sitten jatketaan niillä arvoilla, joita aina on puolustettu isänmaana ja äidinkielenä.
Kyvykkäät johtavat, rohkeat puolustavat. Taloudenhoitajat ovat aina hoitaneet herrojenkin taloutta valkoinen esiliina ja päähine tunnusmerkkinä.
Kunniapölvästi ehdotti taloudenhoitajalleen lähempää tuuttavuutta. Hän kuitenkin pysyi taloudenhoitajana. Muistinsa menettäneet ottavat yhteyttä tavatakseen.
- Tulenko puku päällä vai verkkareissa? muistaa 60 vuoden takaa asiat väärin.
- Vai tuletko alasti? minulla on suhde. Se pelasti päiväni.
Elämä on maanjäristys, jossa mannerlaatat liikahtavat.
Olen oppinut verkkokirjoitustaidon pankkiasiointia varten. Naamakirja on viimeinen löytö, jossa tapaan kavereita. Olin jo valmis luopumaan siitäkin, mutta tänään se pelasti pulasta. Samuli julkaisi levyn, kuuntelin ja ihastuin tutuksi tulleeseen ääneen.
Työn alla on venäjän aakkosten oppiminen laulaakseni karaokena venäjäksi. Face to face kolme kertaa kirjeenvaihdon aikana ei tehnyt minusta saksankielentaitoista ilman simultaanitulkkia.
Nyt kuuma linja on vaiennut. En ollut pappien nainen, en kolmas pyörä enkä mikään minusta suomeksi uskotelluista nimityksistä. Sain siitä varmuuden, kun hänen tyttärensä soitti isänsä sairastumisesta. Kysyi e-mailin enkä osannut tavata saksaksi oikein, joten luukusta tuli logo. Eihän se niin onnistunut, joten sain kirjeen postissa. Se on parasta aikuisikään ajoittuvasta suhteesta.
Suomi-neito ei tule ymmärretyksi millään sijoittajien kielellä. Tässä tilanteessa ollaan, kun puuttuu rakkaus puheista. Hallituksella on ketunhäntä kainalossa, puhutaan paljon veronmaksajien piikkiin. Raha on menettänyt merkityksensä. Nyt on kulttuurin vuoro pää pölkyllä tai sitten jatketaan niillä arvoilla, joita aina on puolustettu isänmaana ja äidinkielenä.
Kyvykkäät johtavat, rohkeat puolustavat. Taloudenhoitajat ovat aina hoitaneet herrojenkin taloutta valkoinen esiliina ja päähine tunnusmerkkinä.
Kunniapölvästi ehdotti taloudenhoitajalleen lähempää tuuttavuutta. Hän kuitenkin pysyi taloudenhoitajana. Muistinsa menettäneet ottavat yhteyttä tavatakseen.
- Tulenko puku päällä vai verkkareissa? muistaa 60 vuoden takaa asiat väärin.
- Vai tuletko alasti? minulla on suhde. Se pelasti päiväni.
Elämä on maanjäristys, jossa mannerlaatat liikahtavat.
Hartausohjelmat: Aamuhartaus 9.1
Aamuhartaus ti 25.02.2003
Sylvia Raulo, suunnittelija , Helsinki
Työmatkat ovat kummallisia. Samassa bussissa tai junassa matkustaviin ihmisiin syntyy side, vaikka ihmisiä ei tunne ollenkaan. Joskus olen hämmentyneenä tuijottanut jotain ihmistä kaupungilla ja miettinyt kuka hän on, ennen kuin olen tajunnut, että olemme jo vuosia kulkeneet samoihin aikoihin töihin. Sama koskee kaikkia ihmisiä, joihin törmää säännöllisesti oman elämänsä ympyröissä, mutta joita ei oikeastaan koskaan kohtaa. Lähikaupan myyjät, työpaikalla oman yksikön ulkopuoliset, oman seurakunnan jumalanpalveluksissa kävijät, työn kautta tutut ihmiset.
Joskus askarruttaa, keitä nämä kaikki ihmiset oikein ovat. Heillä on oma tarinansa, jota en koskaan opi tuntemaan. Eikä varmaan ole tarpeenkaan, ei tietenkään edes voi tutustua kaikkiin. On kai aika tavallista, että ympäröimme itsemme tietynlaisella kalvolla, jonka sisälle mahtuvat ystävät ja perhe, ja muihin suhtaudumme siististi ja kohteliaasti, mutta eipä sitten muuta. Kuinka inhimillistä.
Olen useamman vuoden hoitanut avustusprojekteista Venäjällä. Olen tavannut ihmisiä hädän ja sodan keskellä, jutellut vanhojen inkeriläisten kanssa heidän kokemuksistaan vankileireillä, lasten kanssa elämästä kadulla. Samalla olen aina yrittänyt miettiä miten käytettävillä olevilla rahoilla saisi mahdollisimman monen ihmisen elämään helpotusta. Ja havahtunut siihen, että ihmisistäkin on helposti tullut vain projektien osia, joita miettii määrien, toteutuvien tavoitteiden ja resurssien näkökulmasta.
Viime joulukuussa suomalaisen peruskoulun ekaluokkalaiset tekivät joulukortteja, joita he halusivat lähettää ortodoksikirkon ylläpitämään katulasten toimintakeskukseen Pietariin keräämänsä rahan lisäksi. Tammikuun lopulla kävin keskuksessa, kun kuulin pietarilaislasten vuorostaan tehneen kortteja Suomeen. Kun lapset kuulivat että olin Suomesta, pieni poika kaivoi heti esiin vihreän joulukortin, jonka hänelle oli lähettänyt suomalainen pikkupoika. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin saanut joulukorttia ja piti nyt saamaansa vanhoista jäätelötikuista askarreltua korttia suurena aarteena. Joku toinen lapsi oli ajatellut häntä, tehnyt omilla käsillään hänelle jotain, hänen olemisensa oli tärkeä jollekin. Suomalainen Mikko-poika oli tietämättään tehnyt valtavan suuren teon, koskettanut toisen ihmisen sydämeen.
Samanlaisia kokemuksia olen kuullut monilta niiltä venäläisiltä, jotka ovat olleet toimittamassa perille humanitaarista apua ihmisten koteihin. Yhä uudestaan he ovat kohdanneet ihmisiä, jotka hämmentyneinä liikuttuneet kyyneliin, ei ahdistuksesta vaan siitä ilosta, että joku tulee heidän kotiinsa, välittää heistä. Kuten eräs diakoniavapaaehtoinen Inkerin kirkosta kerran sanoi: Ruoka on heille tärkeää, mutta me olemme tärkeämpiä. Tärkeintä ihmiselle on tulla kohdatuksi, nähdyksi.
Kouluajoilta muistan uskonnonopettajani aamuhartauden, joka kertoi rukouksesta. Afrikkalainen nainen oli halunnut rukoilla kotonaan. Hän oli levittänyt puhtaimman vaatteensa maahan ja seisonut siinä alasti. Meitä lapsia asia nauratti, mutta kuva on piirtynyt mieleeni äärimmäisen vahvana. On hetkiä, jolloin olemme täysin paljaana jonkun toisen edessä, kokonaan, sellaisena kuin olemme.
Se on aidon kohtaamisen hetki, josta varmaan kaikki unelmoimme. Kun sanat loppuvat ja olemme vain toisen edessä kaikkine puutteinemme, ilman mitään puolustuskeinoja mutta kuitenkin hyväksyttyinä.
Rukous on tuollainen hetki. Liian usein nämäkin hetket täyttyvät omilla sanoillamme ja huolillamme, ajatuksilla siitä, miten toivoisimme oman tai muiden elämän järjestyvän. Keskustelin kerran venäläisen ystävän kanssa ikonien merkityksestä rukouksessa. Tekevätkö ihmiset sytyttäessään tuohuksen ikään kuin maagisesti kauppaa siitä, että heidän rukouksensa toteutuvat. Vai onko tuohus tuli jonka Jumala sytyttää sydämeemme valaistakseen sen. Asettuessamme ikonin eteen, asetumme samalla Jumalan katseen eteen, sen joka näkee kaiken, muttei syytä, antaa synnintunnon ja katumuksen ja vapauttaa siitä. Jumalan, joka itse rukoilee meissä. Ja että luterilaisesta perinteestä tulevalle kokemus Raamatun lukemisesta vie tuon saman katseen eteen. Jossa tulemme nähdyksi.
Toivon, että jokaisella meillä olisi tänään aikaa käydä tällaisen katseen alle aitoon kohtaamiseen, jossa koko elämämme näyttäytyy Jumalan edessä. Ja että sen avulla jaksaisimme myös useammin nostaa oman katseemme kiireen keskeltä ja asioista paljoudesta toiseen ihmiseen, nähdä hänet ainutkertaisuudessaan vaikka vain hetken ajan.
Siunattuja kohtaamisia meille kaikille.
Aamuhartaus ti 25.02.2003
Sylvia Raulo, suunnittelija , Helsinki
Työmatkat ovat kummallisia. Samassa bussissa tai junassa matkustaviin ihmisiin syntyy side, vaikka ihmisiä ei tunne ollenkaan. Joskus olen hämmentyneenä tuijottanut jotain ihmistä kaupungilla ja miettinyt kuka hän on, ennen kuin olen tajunnut, että olemme jo vuosia kulkeneet samoihin aikoihin töihin. Sama koskee kaikkia ihmisiä, joihin törmää säännöllisesti oman elämänsä ympyröissä, mutta joita ei oikeastaan koskaan kohtaa. Lähikaupan myyjät, työpaikalla oman yksikön ulkopuoliset, oman seurakunnan jumalanpalveluksissa kävijät, työn kautta tutut ihmiset.
Joskus askarruttaa, keitä nämä kaikki ihmiset oikein ovat. Heillä on oma tarinansa, jota en koskaan opi tuntemaan. Eikä varmaan ole tarpeenkaan, ei tietenkään edes voi tutustua kaikkiin. On kai aika tavallista, että ympäröimme itsemme tietynlaisella kalvolla, jonka sisälle mahtuvat ystävät ja perhe, ja muihin suhtaudumme siististi ja kohteliaasti, mutta eipä sitten muuta. Kuinka inhimillistä.
Olen useamman vuoden hoitanut avustusprojekteista Venäjällä. Olen tavannut ihmisiä hädän ja sodan keskellä, jutellut vanhojen inkeriläisten kanssa heidän kokemuksistaan vankileireillä, lasten kanssa elämästä kadulla. Samalla olen aina yrittänyt miettiä miten käytettävillä olevilla rahoilla saisi mahdollisimman monen ihmisen elämään helpotusta. Ja havahtunut siihen, että ihmisistäkin on helposti tullut vain projektien osia, joita miettii määrien, toteutuvien tavoitteiden ja resurssien näkökulmasta.
Viime joulukuussa suomalaisen peruskoulun ekaluokkalaiset tekivät joulukortteja, joita he halusivat lähettää ortodoksikirkon ylläpitämään katulasten toimintakeskukseen Pietariin keräämänsä rahan lisäksi. Tammikuun lopulla kävin keskuksessa, kun kuulin pietarilaislasten vuorostaan tehneen kortteja Suomeen. Kun lapset kuulivat että olin Suomesta, pieni poika kaivoi heti esiin vihreän joulukortin, jonka hänelle oli lähettänyt suomalainen pikkupoika. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin saanut joulukorttia ja piti nyt saamaansa vanhoista jäätelötikuista askarreltua korttia suurena aarteena. Joku toinen lapsi oli ajatellut häntä, tehnyt omilla käsillään hänelle jotain, hänen olemisensa oli tärkeä jollekin. Suomalainen Mikko-poika oli tietämättään tehnyt valtavan suuren teon, koskettanut toisen ihmisen sydämeen.
Samanlaisia kokemuksia olen kuullut monilta niiltä venäläisiltä, jotka ovat olleet toimittamassa perille humanitaarista apua ihmisten koteihin. Yhä uudestaan he ovat kohdanneet ihmisiä, jotka hämmentyneinä liikuttuneet kyyneliin, ei ahdistuksesta vaan siitä ilosta, että joku tulee heidän kotiinsa, välittää heistä. Kuten eräs diakoniavapaaehtoinen Inkerin kirkosta kerran sanoi: Ruoka on heille tärkeää, mutta me olemme tärkeämpiä. Tärkeintä ihmiselle on tulla kohdatuksi, nähdyksi.
Kouluajoilta muistan uskonnonopettajani aamuhartauden, joka kertoi rukouksesta. Afrikkalainen nainen oli halunnut rukoilla kotonaan. Hän oli levittänyt puhtaimman vaatteensa maahan ja seisonut siinä alasti. Meitä lapsia asia nauratti, mutta kuva on piirtynyt mieleeni äärimmäisen vahvana. On hetkiä, jolloin olemme täysin paljaana jonkun toisen edessä, kokonaan, sellaisena kuin olemme.
Se on aidon kohtaamisen hetki, josta varmaan kaikki unelmoimme. Kun sanat loppuvat ja olemme vain toisen edessä kaikkine puutteinemme, ilman mitään puolustuskeinoja mutta kuitenkin hyväksyttyinä.
Rukous on tuollainen hetki. Liian usein nämäkin hetket täyttyvät omilla sanoillamme ja huolillamme, ajatuksilla siitä, miten toivoisimme oman tai muiden elämän järjestyvän. Keskustelin kerran venäläisen ystävän kanssa ikonien merkityksestä rukouksessa. Tekevätkö ihmiset sytyttäessään tuohuksen ikään kuin maagisesti kauppaa siitä, että heidän rukouksensa toteutuvat. Vai onko tuohus tuli jonka Jumala sytyttää sydämeemme valaistakseen sen. Asettuessamme ikonin eteen, asetumme samalla Jumalan katseen eteen, sen joka näkee kaiken, muttei syytä, antaa synnintunnon ja katumuksen ja vapauttaa siitä. Jumalan, joka itse rukoilee meissä. Ja että luterilaisesta perinteestä tulevalle kokemus Raamatun lukemisesta vie tuon saman katseen eteen. Jossa tulemme nähdyksi.
Toivon, että jokaisella meillä olisi tänään aikaa käydä tällaisen katseen alle aitoon kohtaamiseen, jossa koko elämämme näyttäytyy Jumalan edessä. Ja että sen avulla jaksaisimme myös useammin nostaa oman katseemme kiireen keskeltä ja asioista paljoudesta toiseen ihmiseen, nähdä hänet ainutkertaisuudessaan vaikka vain hetken ajan.
Siunattuja kohtaamisia meille kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti