Hartaushaku

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi. Tänään on Nuutin nimipäivä. Se antaa aihetta hyvästellä viime vuoden joulu ja liittyä kirkkovuoden kulkuun seuraamaan suuria perinteisiä tapahtumia. Mitään uutta ei ole auringon alla. Yritän räpiköidä vaivaisella verkkokirjoitus- ja medianlukutaidolla Verkkokirjoittajan talossa. Tietokoneet ovat ehdottomasti tulleet tiensä päähän kuin minäkin. Paremmin ei ole kirkon, kunnan eikä yhteiskunnan laita. 

 

Vuosilukua en muista, milloin joulurauhan julistuksen jälkeen ei alkanutkaan perinteinen joulu. Suomea oli kohdannut suuri onni nobelrauhanpalkinnon muodossa. Samaan aikaan oli siirrytty digiaikaan. Aattona koin pettymyksen Joulurauhan julistus 2014 - The Christmas Peace ... 15.4.2015 lisäys -julistuksen jälkeen. Ainainen presidentti presidenttien joukossa oli otettu ohjelmaan kertaamaan palkinnosta aiheutuneita kiireitä. Se ei ollut minulta pois, olinhan saanut vapautuksen tv-lupamaksusta, kun Lahden alueella ei vielä oltu budjetoitukaan digiaikaan siirtymistä. Mäntsälässä heräsin katsomaan joulukirkkoa tv:stä ajoissa. Sinisellä ruudulla oli väräjävä teksti SINUN JOULUSI. 

 

Kanavauudistuksesta on kulunut 10 vuotta. Silloiset toimittajat muistelivat palauteryöppyä, kun aamuhartausseurakuntalaisten radioaika oltiin ottamassa poliitikkojen jorinoille. Tunsin itseni poliittiseksi huoraksi kuullessani pääministerin äänen hartauspuhujan äänen sijaan. 

Tänään olen kolmenvartinseurakuntalaisena kotona. Olen etuoikeutettu monessa suhteessa kuin Ville marilaisten keskuudessa. Unenpuutteesta uupuneena opettelin nukkumaan sängyssä isän kuoleman jälkeen. Uni oli katkonaista ja sudentuntien puhuttelut vaivasivat.

- Lopeta, haluan nukkua. Samaa linjaa pitkin tuli palaute.

- Nythän minä vasta aloitan. Syntyi SUURIA SANOJA pieniä askelia -julkaisu. Siinä on kaikki omaishoitamisesta, särkymisestä ja kukkaronvartijoista. Tämän kaiken voin käsitellä tallentamistani palautekirjeistä, jotka ovat hautautuneet roskapostin alle. Pelastin Tuhkimon lasikengän kaatopaikkajätelaatikosta ja velkavaalirahatositteet runoroskapankista.

 

Jatkan kirjoittamista harjoitusblogeissa, kun olen jämähtänyt Syyssinfoniassa hallinto-oikeuden valituspäätöksen odottajaksi. Verkkokirjoitajan talossa on käynyt puhdistus. Rakennusaikana voimassa olevat hankelinkit on siirretty pois. Osaan niitä hakea uusista paikoista, putosinhan pois kehityksestä osoitettuna kauas menneeseen. Olin yli-ikäinen ja työhistoriaton. Edunvalvojan mielestä katuhuora laillistetun ammattini perusteella. 

 

Onko Tuomas enää hyvä ja Nuutti paha vuoden kuluttua, sen näkee sitten auringottoman ajan päätyttyä, yöttömän yön elettyä ja jo uuden kaamoksen keskellä. Jotakin uutta on tämän päivän auringon alla: Yrityksen voitto kuuluu kaikille. Kapinapapin aamuhartaus löytyi hartaushakuna ja varmuuden vuoksi kopioituna. Kenttäpiispa viettää syntymäpäiviä kuin Punk-yhtye Pertti Kurikan nimipäiviä dokumenttiprojektissa.

 

 

"Kovasikajuttu"

Yrityksen voitto kuuluu kaikille
Yrittäjä Åke Persson jakoi yrityksensä tuottaman voiton työntekijöilleen. Kuinka radikaali kokeilu sujui ja mikä sai yrittäjän ryhtymään tällaiseen palkitsemiseen?

Aamuhartaus to 05.07.2012
Kai Sadinmaa, pastori, Helsinki

Mikään ei ole niin kuin ennen vanhaan. Kesät oli lapsuudessa pidempiä ja talvet lumisempia. Oli kommunistit ja kapitalistit, kylmän sodan kaksi napaa, USA ja Neuvostoliitto, oli oikeisto ja vasemmisto. Oli TUL ja SVUL.

Nyt kaikki on sekaisin, musta on valkoinen, ylös on alas, oikeisto on työväenpuolue ja vasemmisto kosiskelee kapitalisteja.

Satuhahmot ja elokuvien sankaritkaan eivät ole entisellään. Hollywoodin käsittelyssä puhtoisen Lumikin viattomuudesta ei jää paljon jäljelle kun hän taistelee kuin paraskin jääkäri. James Bondikaan ei ole enää hymyilevä, kirkasotsainen, tyylinsä pitävä aristokraatti vaan kova ja kyyninen tappaja. Vihaan ja katkeruuteen antautuvalle Batmanille ei ole käynyt sen paremmin.

Synkkää ja sotaista. Näköalatonta ja epätoivoista. Hyviksiä ei enää erota pahiksista. Viholliskuvat ovat hämärtyneet.

Kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton kaatumiseen muutti maailman yksinapaiseksi ja sitä myöten viholliskuvat pantiin uusiksi. Kommari ja ryssä ei ollut enää käyttökelpoinen vihollinen lännelle. Tarvittiin kasvoton terroristi, joka mahdollistaisi oikeutuksen lännen maailmanhallinnalle, vapauden ja demokratian levittämisen valekaavussa.

Ikävä kyllä, lännen uusi vihollinen on suunnattoman paljon vaarallisempi kuin entinen. Kommunismin aiheuttama uhka oli sentään jotenkin hallittavissa mutta terroristia ei voi koskaan voittaa koska hän voi olla kuka tahansa ja vaania missä tahansa. Terrorisminvastaisen sodan myötä Pandoran lipas on avattu, paha henki on päästetty maailmaan. Paluuta entiseen ei ole. Länsi taistelee oman varjonsa kanssa, spiraalinomaisessa kierteessä, jatkuvassa poikkeustilassa, omaa perustaansa tuhoten, kansalais- ja ihmisoikeuksia polkien kansalliseen turvallisuuteen vedoten.

Pahan ulkoistaminen on yhä vaikeampaa. Utöyan, Jokelan ja Kauhajoen tappajat, eivät olleet ulkopuolisia, muukalaisia, muslimeja vaan aivan tavallisia naapurin poikia, veljiämme, lapsiamme.

Ja tämä on niin ankaraa ja vaikea sietää. Tähän peiliin en haluaisi katsoa. He olivat yksi meistä. He olivat minä ja sinä.

Minä olin se joka viritti ja laukaisi Oslon pommin ja nosti aseen kohti puolustuskyvyttömiä ihmisiä.

Minä olen se joka tässä maailmassa murhaa, raiskaa, varastaa ja tappaa.

Minä olin se pappi joka siunasi valkoisten tekemät murhat kirkon kellotapulissa vuonna 18.

Minä olin se joka kuljetti juutalaisia keskitysleirille ja ohjasi heidät kaasukammioon.

Minä olin se joka käveli ohi kun romanikerjäläisen päälle syljettiin ja se joka käänsi katseensa kun nuorisojoukko pahoinpiteli miehen metroasemalla.

Minä olin se joka pyysi luokan hiljaisinta kaveria ulos leikkimään ja oli ensimmäisenä työntämässä hänen naamaansa lumihankeen.

Minä olin se isä joka murhasi oman perheensä ja itsensä.

Mutta minä olen myös se joka tässä maailmassa rakastaa, osoittaa myötätuntoa, lempeyttä ja laupeutta. Joka kiittää ja siunaa.

Taivas ja helvetti, Jumala ja saatana, viha ja rakkaus, katkeruus ja anteeksianto, laki ja armo, jalous ja alhaisuus, kaikki nämä isot voimat ovat minussa laittaen tekemään mitä suurimpia ja mitä alhaisimpia tekoja. Olen samalla kertaa sekä pyhimys että murhaaja.

Suurimmat draamat ja sodat käydään sydämessä arjen keskellä aivan tavallisessa elämässä. Imurin varressa ja siivotessa, työssä ja perhe-elämässä tapahtuu kaikki Shakespearen näytelmät, alusta loppuun, siellä tapahtuu luominen ja syntiinlankeemus, ensimmäinen veljesmurha, petollisuus ja kosto mutta siellä tapahtuu myös anteeksianto ja sovinto, laupeus ja myötätunto.

Minussa taistelee kaksi voimaa. Tahdon samalla kertaa avautua elämälle, Jumalalle mutta samalla haluan sulkeutua, suojautua, kätkeytyä, mennä piiloon niin ettei kukaan vain huomaisi, näkisi minua. Toisaalta halu tulla nähdyksi sellaisena kuin oikeasti on ja samalla toive ettei vain kukaan näkisi kuinka kauhea oikeasti olenkaan. Suunnaton häpeä sisällä siitä että ylipäänsä on olemassa.
Tahdon samalla kertaa avautua ja sulkeutua, sanoa yhtä aikaa rakkaudelle, kyllä ja ei. Sisälläni on kaksi ääntä. Toinen sanoo: sinä et ole mitään. Toinen sanoo: olet korvaamattoman kallis jalokivi. Ääni joka sanoo minulle että älä pelkää, tule minun luokseni niin minä annan sinulle kaiken mitä sinä tarvitset.
Tässä ristiriidassa löydän itseni. Tämän kummemmaksi en tule, pidemmälle en pääse. Ihmisenä olemisen perusristiriitoja ei voi ratkaista. Niiden kanssa on elettävä. Voin vain rukoilla että armahda minua hyvä Jumala. Anna minun hyväksyä itseni karvoineni päivineni. Älä anna minun tuomita itseäni katkeruuteen, sulkeutumiseen rakkaudelta, elämältä. Aamen.