Guess on tämän ajan merkki. Se valkeni jouluaattona ja paljastui tyttöjen lahjapaketeista. Olipa pukki osannut valita ihan oikein. Tekstiviestivarmennus lähetti takaisin kauppaan vaihtamaan ostoksen juuri oikeaan merkkiin. Merkkitietoiset tytöt iloitsivat aidosti saaduista lahjoista.Selaan kirjoittamiani blogeja ja huomaan, mitään uutta ei ole odotettavissa SINUN JOULUSI jälkeen. Blogi on liikaa lastattu, ilahduin yhdestä youtube-esityksestä. Vitas sai laulaa laulunsa alusta loppuun. Olisiko ongelma korjaantunut itsestään. Tietotekniikka takkuilee kuin verkkoympäristössä 1. etätehtävän lähettämisessä. Olisi ollut tyhjän saa pyytämättä fiilis. Yhteyksiä lisättiin ja sainhan tuon YEAT:n suoritettua. Nobel-palkittu kuitenkin vahvistamallaan lailla teki sen tyhjäksi. Esittelijä sen varmisti lakiin vedoten. SINUN JOULUSI ja yrittäjäosaamista sukupolvenvaihdokseen kuuluvat yhteen. SINUN JOULUSI kumoaa kaikki sitä ennen ja sen jälkeen tulevat joulut, yrittämisen ja kirjoitustaidon hankkimisen.
Vielä on kuitenkin 95 -vuotias Suomi-neito ja 1900-luvulta isovanhempien puolustama lapsuuskoti tallella. Siellä on juureni, sieltä sain siipeni. Takaisin paluuta odottessa voin kerrata näitä 72 elettyä vuotta suomalaisena omassa maassa kuin 17 vuotta siepattuna sodan vankien kotiinpaluuta. Nelson Mandela ei halunnut tulla vankilasta pois ennen kuin rotusorto loppuisi. 27 vuotta hukkaan heitettyä aikaa. Tämä aika muistuttaa avoimessa yhteiskunnassa sisällissotaa suljetun yhteiskunnan säännöillä.
Eduskunta on lomalla, toimittajat tekevät parhaansa marsittamalla haastateltaviksi asiantuntijoita. Kuinka tämän lakisääteisen välirauhan jälkeen sotiminen jatkuu?
fb on menettänyt suosiota Englannissa. Lapsuustoverini, ei kuitenkaan merimies, ilmoittaa elävästä muistomerkistä.
Fellmanin pelto — 22 000 ihmisen elävä monumentti
Kaisa Salmen suurperformanssi Lahdessa 28.4.2013
"Valitettavasti tämä tapahtuma on jo ollut etkä enää voi ilmoittautua." 3.10.2014 muistan tapahtumat oman suvun kokemusten kautta. Sotasurma -projektissa on rinnakkaiselon mahdollisuus, jos halutaan olla tasa-arvoisia tasavallassa.
Tasapuolisuuden nimissä kaupungintalonpuistossa kokoontuu vappuna valkolakkisten kuoro vapaudenpatsaalle. Tämä selvisi minulle viime vappuna, etteivät saman puulaakin puoluepuhujat mahtuneet saman patsaan äärelle puhumaan. Paavo oli kaukaa viisas, puhui etukäteen videolle ja esitti eetterissä maailmalle. Kummalla puheella lienee ollut enemmän kuulijoita?
"Valitettavasti tämä tapahtuma on jo ollut etkä enää voi ilmoittautua." 3.10.2014 muistan tapahtumat oman suvun kokemusten kautta. Sotasurma -projektissa on rinnakkaiselon mahdollisuus, jos halutaan olla tasa-arvoisia tasavallassa.
Tasapuolisuuden nimissä kaupungintalonpuistossa kokoontuu vappuna valkolakkisten kuoro vapaudenpatsaalle. Tämä selvisi minulle viime vappuna, etteivät saman puulaakin puoluepuhujat mahtuneet saman patsaan äärelle puhumaan. Paavo oli kaukaa viisas, puhui etukäteen videolle ja esitti eetterissä maailmalle. Kummalla puheella lienee ollut enemmän kuulijoita?
Tänä aamuna muistelen vielä lapsuuden jouluja aattoaamun musiikkihartauden äärellä kokoontuneiden nuorten kanssa. Heilläkin on omat muistonsa lapsuudenjouluista. Kapinapappikin saarnasi oman jouluevankeliuminsa. Kaikki tämä herättää inhorealistisia tunteitä niissä, jotka ovat omineet joulun omiin nimiinsä. Venäläinen joulu meidän loppiaisena oli unelmien täyttymys kaupalliselle markkinahumulle.
Internetyhteys lakkoilee enkä pääse eteenpäin. Kiusa se on pienikin kiusa, kun se annetaan vielä koneen hoidettavaksi. Tietokoneesta on tullut isäntä tautina talvitiellä. Suuremmatkin organisaatiot ovat hätää kärsimässä yhteyksien pätkiessä. Organiosaationi on epävirallinen ratkomaan minulle ennalta arvaamattomia ongelmia. Vieläkään en luovuta, että varaisin vanhainkotipaikan lakanoiden välissä. SUURIA SANOJA pieniä askelia on voimissaan. Onni on omaishoitaja hänelle, joka ei enää selviä ilman apua kotona, eikö särkyisi minussa, kukkaronvartijoiden epärehellisyys, varkaita olleet kavaltaessaan viattomia ihmisenpoikia. Tänä päivänä se ei ole Jumalan suunnitelma, siitä kertovat muukalaisten hautausmaat.
"Mies saapui luostarin portille" elävästä elämästä miehistä, jotka kävivät Athos -vuorella. Tai nuoresta suomalaisesta, joka lähti buddhamunkiksi. Näiden miesten tarinat ovat mielenkiintoisia. Kyvykkäät johtavat, rohkeat puolustavat ja taloudenhoitajat työasuissa huolehtivat taloudesta. Jokaisella on paikkansa maailmassa enemmän palvelijoina kuin palveltavina.
Aamuhartaus 24.12. Aattoaamun musiikkihartaudessa Inna Vintturi, Juha Vintturi, Mari Torri-Tuominen ja Hans Tuominen laulavat ja johdattavat aaton tunnelmaan. Hartaudessa lauletaan laulut: Kello löi jo viisi. (Säv. R. Raala, san. Immi Hellén, sov. Juha Vintturi.), Virsi 21, joka alkaa sanoin "Enkeli taivaan". sov. Juha Vintturi, Heinillä härkien kaukalon. (Ranskalainen joululaulu 1600-luvulta, suom. Martti Korpilahti, sov. Juha Vintturi.)
Aamuhartaus 15.1.
Tiistaiaamuisin kuullaan
hartauksia kirjallisuuden pohjalta. Kustannustoimittaja Maaria Pätsi,
Helsinki, puhuu Pierre de Calan kirjasta Mies saapuu luostarin portilla.
Virsi 415. Virsi alkaa sanoin "Käskien et hallitse, Kristus, et
vaatimuksella". Psallamus-kuoro, Ilmo Riihimäki (joht), Juhani Haapasalo
(urut). Hartausohjelmat: Aamuhartaus 15.1
Aamuhartaus ti 15.01.2013
Maaria Pätsi, kustannustoimittaja, Helsinki
Tarina sijoittuu katolilaiseen trappistiluostariin Ranskaan. Suomentajan lyhyessä esipuheessa mainitaan, että kirjan luostari on todella olemassa ja se sijaitsee noin 150 kilometriä Pariisista lounaaseen. Kirjailija kuvaa luostaria ympäröivää luontoa kauniisti ja maalauksellisesti, ja hänen kertomuksensa luostarin elämästä ja siellä noudatettavasta säännöstä on niin eloisaa, että tarinan voisi kuvitella olevan tosi.
Kirjan kertojaääni on yksi munkeista, isä, jonka tehtävä on ohjata luostariin pyrkiviä, noviiseja ja munkeiksi aikovia. Kirjan ensimmäinen luku alkaa: ”Tässä on Cosimon ensimmäinen munkkikammio.” Toisen luvun ensimmäinen lause kertoo lukijalle sen, mihin lopussa päädytään: ”Tässä on Cosimon viimeinen leposija: pieni neliö pyhitettyä maata, jossa nyt se, mitä oli jäljellä hänen maallisesta ruumiistaan, on sekoittunut maan tomuun.” Näiden kahden lauseen väliin mahtuu koko tarina, kertomus Cosimosta, joka halusi munkiksi niin kiihkeästi, ettei hän koskaan ehtinyt tulla sellaiseksi, nuorukaisesta, joka halusi olla kokonaan Jumalan käytössä ja juuri siksi ei pystynyt siihen.
Cosimon ongelma on liiallinen ihanteellisuus, ideologisuus. Hänellä on kuvitelma siitä, millaista elämä luostarin muurien sisäpuolella on: se on pyhää ja puhdasta, sellaista, josta kaikki inhimillinen on riisuttu. Häntä rasittavat yhtä lailla munkkien syödessä tai nukkuessa aikaansaamat äänet kuin luostarin taloudellisen menestyksen vaatimus. Cosimo vaikuttaa nuorelta idealistilta, joka tietää paremmin; tämä kiusaus on lähellä monia meistä. Niin helposti tiedämme paremmin, miten hengellistä elämää tulisi elää, mikä on Jumalalle mieluista, mikä on vikana muiden tavassa elää uskoaan. Cosimo on vilpitön, mutta vilpittömyydessään kaavamaisten ihanteidensa ja oman systeeminsä vanki. Hän on ristiriitainen hahmo: toisaalta hänet voi nähdä uskossaan vahvana, ihmisenä, joka arvostelee toisia näiden heikkouksista, toisaalta hän joutuu itse heikon asemaan, kun luostarielämään sitoutuminen johtaa kerta toisensa jälkeen vaikeuksiin.
Cosimo pettyy luostarissa vallitsevaan inhimillisen ja hartaan elämänmuodon sekoittumiseen. Hänet lähetetään luostarista pois pohtimaan kutsumustaan, kuitenkin yhä kirjan kertojaminän ohjauksessa, hän palaa takaisin, mutta hengellinen kriisi yllättää uudelleen. Ristiriitojen kalvamana Cosimo lähtee luostarista toistamiseen, suorastaan pakenee, mutta ei lopullisesti: hän palaa vielä kerran. Hänen viimeinen paluunsa on poikkeuksellinen, sillä sattuu onnettomuus ja hän kuolee rotkoon luostarin lähelle ennen kuin ehtii astua luostarin portista ja pukea noviisin puvun jälleen ylleen. Kuitenkin on eräs, joka puolustaa Cosimon munkinkutsumusta vielä hänen kuolemansa jälkeen: kirjan kertojaminä. Tämä noviisien ohjaajaisä pyytää apotilta erikoislaatuista menettelyä, jonka seurauksena Cosimo haudataan luostarin hautausmaahan yhteisön jäsenenä ja noviisina huolimatta siitä, että Cosimo ei kuollessaan tarkalleen ottaen ollut noviisi. Näin tulee täytetyksi Cosimon hartain toive, jonka tämä lausui ensimmäisen luostariyrityksensä alkuaikoina, kun luostarissa haudattiin yhtä veljistä. Tuolloin Cosimon kasvot säteilivät erikoista lumouksen ja onnen tunnetta ja hän sanoi: ”Isä, kuinka armollista onkaan ajatella, että minunkin ruumiini kätketään samalla tavalla maan poveen.”
Cosimo ehkä epäonnistui munkin kutsumuksensa toteuttamisessa, mutta, kuten kirjailija sanoo apotin suulla: ”Jumala punnitsee toisenlaisilla vaakakupeilla, joissa kurjat suorituksemme eivät ehkä paina paljonkaan.” Vaikka niin ohjaajamunkilla kuin luostarin apotilla oli epäilyksensä Cosimon suhteen, lopulta he osoittautuvat ihmisiksi, jotka uskovat Cosimoon hänen pyrkimystensä toteutumisesta riippumatta.
Ehkä on niin, että meillä jokaisella on oltava joku, joka uskoo meihin, jotta itse voisimme ja jaksaisimme uskoa Jumalaan. Ihminen, joka uskoo, että rukouksemme on riittävää, että uskomme on oikeaa, että kelpaamme. Joku, joka saattaa luottavaisin mielin lopulta haudan lepoonkin veljenä ja sisarena, ei muukalaisena, ei vieraana, ei epäonnistuneena. Sellaisia kanssakulkijoita me tarvitsemme, sellaisia matkatovereita meidän tulee olla toinen toisillemme. Ja Jumalan armo, sitä tarvitsevat sekä uskossaan heikot että vahvat..
Virsi: 41
Aamuhartaus ti 15.01.2013
Maaria Pätsi, kustannustoimittaja, Helsinki
Pierre de Calan: Mies saapuu luostarin portille (20.10.2014)
Olin eräänä päivänä kustantamomme arkistossa palauttamassa sinne joitain kirjoja, joita olin tarvinnut työssäni. Käteeni osui arkistokaapista vanha romaani, jonka nimi ei ole kovin iskevä mutta joka kuitenkin herätti kiinnostukseni. Kyseessä on ranskalaisen Pierre de Calanin teos Mies saapuu luostarin portille. Kirja on kirjoitettu 1977; suomeksi se on julkaistu vuonna -79 Olli-Pekka Lassilan suomentamana. Teos kertoo 19-vuotiaasta nuorukaisesta, Cosimosta, joka kokee kutsumuksensa olevan elää luostarin muurien sisäpuolella.Tarina sijoittuu katolilaiseen trappistiluostariin Ranskaan. Suomentajan lyhyessä esipuheessa mainitaan, että kirjan luostari on todella olemassa ja se sijaitsee noin 150 kilometriä Pariisista lounaaseen. Kirjailija kuvaa luostaria ympäröivää luontoa kauniisti ja maalauksellisesti, ja hänen kertomuksensa luostarin elämästä ja siellä noudatettavasta säännöstä on niin eloisaa, että tarinan voisi kuvitella olevan tosi.
Kirjan kertojaääni on yksi munkeista, isä, jonka tehtävä on ohjata luostariin pyrkiviä, noviiseja ja munkeiksi aikovia. Kirjan ensimmäinen luku alkaa: ”Tässä on Cosimon ensimmäinen munkkikammio.” Toisen luvun ensimmäinen lause kertoo lukijalle sen, mihin lopussa päädytään: ”Tässä on Cosimon viimeinen leposija: pieni neliö pyhitettyä maata, jossa nyt se, mitä oli jäljellä hänen maallisesta ruumiistaan, on sekoittunut maan tomuun.” Näiden kahden lauseen väliin mahtuu koko tarina, kertomus Cosimosta, joka halusi munkiksi niin kiihkeästi, ettei hän koskaan ehtinyt tulla sellaiseksi, nuorukaisesta, joka halusi olla kokonaan Jumalan käytössä ja juuri siksi ei pystynyt siihen.
Cosimon ongelma on liiallinen ihanteellisuus, ideologisuus. Hänellä on kuvitelma siitä, millaista elämä luostarin muurien sisäpuolella on: se on pyhää ja puhdasta, sellaista, josta kaikki inhimillinen on riisuttu. Häntä rasittavat yhtä lailla munkkien syödessä tai nukkuessa aikaansaamat äänet kuin luostarin taloudellisen menestyksen vaatimus. Cosimo vaikuttaa nuorelta idealistilta, joka tietää paremmin; tämä kiusaus on lähellä monia meistä. Niin helposti tiedämme paremmin, miten hengellistä elämää tulisi elää, mikä on Jumalalle mieluista, mikä on vikana muiden tavassa elää uskoaan. Cosimo on vilpitön, mutta vilpittömyydessään kaavamaisten ihanteidensa ja oman systeeminsä vanki. Hän on ristiriitainen hahmo: toisaalta hänet voi nähdä uskossaan vahvana, ihmisenä, joka arvostelee toisia näiden heikkouksista, toisaalta hän joutuu itse heikon asemaan, kun luostarielämään sitoutuminen johtaa kerta toisensa jälkeen vaikeuksiin.
Cosimo pettyy luostarissa vallitsevaan inhimillisen ja hartaan elämänmuodon sekoittumiseen. Hänet lähetetään luostarista pois pohtimaan kutsumustaan, kuitenkin yhä kirjan kertojaminän ohjauksessa, hän palaa takaisin, mutta hengellinen kriisi yllättää uudelleen. Ristiriitojen kalvamana Cosimo lähtee luostarista toistamiseen, suorastaan pakenee, mutta ei lopullisesti: hän palaa vielä kerran. Hänen viimeinen paluunsa on poikkeuksellinen, sillä sattuu onnettomuus ja hän kuolee rotkoon luostarin lähelle ennen kuin ehtii astua luostarin portista ja pukea noviisin puvun jälleen ylleen. Kuitenkin on eräs, joka puolustaa Cosimon munkinkutsumusta vielä hänen kuolemansa jälkeen: kirjan kertojaminä. Tämä noviisien ohjaajaisä pyytää apotilta erikoislaatuista menettelyä, jonka seurauksena Cosimo haudataan luostarin hautausmaahan yhteisön jäsenenä ja noviisina huolimatta siitä, että Cosimo ei kuollessaan tarkalleen ottaen ollut noviisi. Näin tulee täytetyksi Cosimon hartain toive, jonka tämä lausui ensimmäisen luostariyrityksensä alkuaikoina, kun luostarissa haudattiin yhtä veljistä. Tuolloin Cosimon kasvot säteilivät erikoista lumouksen ja onnen tunnetta ja hän sanoi: ”Isä, kuinka armollista onkaan ajatella, että minunkin ruumiini kätketään samalla tavalla maan poveen.”
Cosimo ehkä epäonnistui munkin kutsumuksensa toteuttamisessa, mutta, kuten kirjailija sanoo apotin suulla: ”Jumala punnitsee toisenlaisilla vaakakupeilla, joissa kurjat suorituksemme eivät ehkä paina paljonkaan.” Vaikka niin ohjaajamunkilla kuin luostarin apotilla oli epäilyksensä Cosimon suhteen, lopulta he osoittautuvat ihmisiksi, jotka uskovat Cosimoon hänen pyrkimystensä toteutumisesta riippumatta.
Ehkä on niin, että meillä jokaisella on oltava joku, joka uskoo meihin, jotta itse voisimme ja jaksaisimme uskoa Jumalaan. Ihminen, joka uskoo, että rukouksemme on riittävää, että uskomme on oikeaa, että kelpaamme. Joku, joka saattaa luottavaisin mielin lopulta haudan lepoonkin veljenä ja sisarena, ei muukalaisena, ei vieraana, ei epäonnistuneena. Sellaisia kanssakulkijoita me tarvitsemme, sellaisia matkatovereita meidän tulee olla toinen toisillemme. Ja Jumalan armo, sitä tarvitsevat sekä uskossaan heikot että vahvat..
Virsi: 41
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti