Vuosi 1953

Päiväjärjestykseen siirtyminen tapahtui hetkessä. Huomenna on työpäivä ja 1. työnmerkeissä vietettävä lomapäivä. En jäänyt maalle, vaikka olisihan se ollut mahdollista. En vain kestä katsoa toimettomana, kun toisilla on arkirutiininsa. Yle.fi/uskonto antaa uuden kuvan kuukaudelle. Toden totta luonto on puhjennut täyteen
kukoistukseensa. Linnunlauluntoivekonsertti  on kuunneltu kertaalleen tältä kesältä. Vielä kerran pääskysen liverrys oli tunnistettavissa. Vuosiluku oven päällä kertoo, mistä lähtien kurkihirren alla on ollut pesä.

Pihapiiriin on rakennettu uusi oleskelualue tätä viikonloppua silmällä pitäen. Istutaan ulkona ja ajattelen ääneen vuosiluvun. Siitä vuodesta lähtien lapsuuskotini on ollut minulle lomakäyntejä varten. Vaari kertoo tuon vuosiluvun ja hyvässä kunnossa olevan rakennuksen rakentamisvaiheista. Alaosa on harmaista käsintehdyistä tiilistä. Ovien päällä on kestävyys taattu latomalla tiilet pystyyn reunimmaiset hiukan vinoon. Ei kuitenkaan holvikaariksi kuin kuvan taidonnäyte. 

Eilen piti ottaa valokuvia, mutta en halunnut herättä huomiota nuorekkaassa joukossa kameroineni. Juhlijat muodostivat pienet ryhmänsä, viipyivät aikansa ja lähtivät. Iloitsin reippaasta lakitetusta, joka hallitsi tilanteen kokonaisuudessaan. Puheita ei saanut kehitellä, runot hän lukisi itsekseen kaikessa rauhassa.

Pihapiiriin oli kohonnut uusi halli. Siellä oli puurakentamisen taidonnäyte. Kaikki oli otettu huomioon käyttötarkoitusta silmälläpitäen. Sieltä otin muutaman kuvan kattotuoleista, seinäelementeistä ja tietenkin meistä läsnäolijoista. Siinä meidän sunnuntaipäivän katselmukset. Sitten kiire junalle ja lentokentälle. Olen kotona.

Maailmani on tuttu ja turvallinen. Pistokkeet seinään ja olen yhteydessä avaraan ubiyhteiskuntaan. Tietsikan päivitys muistuttaa, etten ole käynyt koneella  neljään päivään. Haluaa tarkistaa onko kaikki kunnossa. Kehoittaa hankkimaan turvaa vuodeksi maksusta. Nyt en jaksa tutustua moiseen tarjoukseen.

Fb on ollut aktiivinen kommentoitavien linkkien lukumäärään nähden. Tänään en ole samalla aaltopituudella. Olen kaukana metropoleista ja pysyttelenkin tutuissa ympyröissä. On tilinteonhetki menneestä. Kaivoin esille viimeisen tutkinnon loppuraportin. Graafiko muotoili ulkoasun uudelleen, käyttihän sihteeri jotakin vanhaa pohjaa, alku tyhjää tilaa, loppu toiselle paperille. No se siitä, eihän kukaan muu ole seppä syntyessään kuin seppä itse. Vaikka satu seppä on enemmän säde kuin seppä. Loppuarvioinnissa minua viehättä tunnetila "inhorealistisen kriittinen" poliittisesti. Eihän sillä suunnalla ole tapahtunut mitään elämää helpottavaa kehitystä. Päin vastoin on ryhdyttävä tutkimaan tapahtumia "kansainvälisessä rikostutkinnassa esiintyvien menettelytapojen valossa". 
Välittäjäyhteiskunnasta on tullut valittajayhteiskunta. Kaikista kunnan ja virkamiesten tekemistä päätöksistä on valitettava oikeusasteisiin.

Jokainen näkee asioiden hoidon oman etunsa näkökulmasta. Se on meille tuhoisa suunta, jos on tyytyminen yleisilmaukseen "tyhjä pää ja tuulen huuhtoma pee". Valta on sokaissut Kataisenkin luetellessaan aikaansaannoksia rahassa mitattuna. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Raha virtaa rahan luokse rikollisin menetelmin, eikä kukaan näe enää metsää puilta.

Loppuillan viihteeksi katson kotikatsomon ja osan  rikostutkintasarjasta. Kysynkin itseltäni, kuka meille kerroksessa kesänsä viettäville tarjoaa virikkeitä yleverolla. Tätä en ole tilannut enkä tätä halua katsoa. Kaikesta  uskotellaan, että kyllä se niille riittä ja vältää. Siinä mielessä on tullut virhearvio, kun itse saa viettää aikansa omalla tavalla, missä haluaa. Siinä mielessä voin sanoa, kun mikään ei riitä, että minulle riittää. Peilauspinta menneeseen on selvinnyt kuin hölmöläisen hevoselle. Meistä on tehty liikaa lastattuja ja siksi on tehtävä omat valintansa, mikä minulle riittää ja mitä on vielä tehtävä.

 

 Melojat Passaun kadulla