Aamuhartaus to 29.07.2010
Olavi Virtanen, kirkkoherra, Konnevesi
Arjen ja ajan peileissä
Vuonna 1948, 62 vuotta sitten, Helsingissä, Lapinlahdenpuiston penkillä, istuu kaksi nuorta jumaluusopin opiskelijaa, nainen ja mies. Näen kohtauksen mustavalkoisena Suomi-filminä, taustalla vaimeita viuluja ja pieni patarumpu. Sodista on hädin tuskin selvitty, suuria menetyksiä ovat kokeneet kaikki.Tuohon aikaan nuorilla on korkeita ihanteita. Että pitäisi antautua kokonaan hyville töille ja teologialle, Jumalan käyttöön.
Kesken pohdiskelujen nuorten luo kävelee yhtä aikaa horjuvin ja vakain askelin vanhempi nainen, joka humalaisen rohkeudella hymyilee, ottaa heitä käsistä ja liittää ne yhteen. Tämä on merkki taivaasta, siihen jää pähkäilyt erosta.
Nuoripari palaa monta kertaa puistoon etsimään naista, mutta enkeli ei enää näyttäydy heille. Kertomuksessa seuraa kihlat, häät, pappisvihkimys, töitä, lapsia. Mies tekee työnsä aina suurella sydämellä, tekee aina enemmän kuin jaksaa. Kuopio, Siilinjärvi, Tampere, Göteborg, Värtsilä, Järvenpää, Kerava, Helsinki… Lahjakas, tunnollinen, kunnollinen, ja työaddikti, niin kuin nykyään sanotaan. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin velvoittaa.
Nainen on kotona lasten kanssa. Pojat saa nimensä evankelistojen mukaan, tyttären nimissä helkkyy aamun auer ja päivän kirkkaus. Mitään hellantelttuja lapset ei oo, kaikilla on ainakin yhdet ehdot joka kevät. Rikottuja ikkunoita, tallattuja kukkapenkkejä, omenavarkauksia ja lievempiä kolttosia selvitellään vähän väliä.
Kotona ei oo paikat putsis kliin, mutta ovia ei pidetä takalukossa, eikä sydämiä, vaan ovat auki pihan lapsille, opiskelijoille, piispakoulukkaille, niin luusereille kuin pärjäville. Niin autetaan kuin osataan, ja yhtä lailla apua myös saadaan. Välillä tuo äiti väsyy, omakin lapsuus ottaa kiinni, lähtee luostariin Vadstenaan. Lähtee aamuviideltä kanootilla Tuusulanjärvelle.
Pyhäkouluja ei lapset käy, ja kengittä käyvät, mutta elämänkoulua! Kaikkia pitää auttaa, anteeksi pitää pyytää - ja antaa. Käytä sydäntäsi ja aivojasi! Aatteleppa omalle kohalles! Eihän se niin aina mee, mutta omatunto, se kypsyy, niin kuin ne naapurin omenat. Varttuu, hitaasti ehkä, varmasti, kyllä.
Tuo äiti on maallikko ja mystikko. Pitkäperjantaina peittää pöydät mustilla kankailla, jouluna kutsuu pöytään kaatiksen veteraanit. Eihän se aina mee niin kuin on suunniteltu, mutta menee sitten toisella tavalla. Aina kannattaa yrittää. Kaikilla on vastuu. Pahoja asioita tapahtuu, jos hyvät ihmiset on hiljaa.
Mutta pahoja asioita tapahtuu, vaikka hyvät ei oliskaan hiljaa, vaikka kivet huutaisivat ja äidit kuinka rukoilisivat. Sattuu ja tapahtuu. Huumeita, itsemurha. Kuolema, menetys sattuu lujaa, suru jää, ainiaaksi. Tyttären hauta on kaukana, tytär ei koskaan.
Kaikkeen on syynsä, eikä kaikkeen ole syytä. Ja jos me loputtomiin etsitään syyllistä ittestämme, me poltetaan ja palellutetaan ittemme, ei uskalleta lohtuun. Surunkin jälkeen yhä silti on sinivuokot, on mustarastaan laulu ja lehtokurpan lento, on puolukkamättäät, ensilumi valkea kuin armo meille kaikille. Jälleennäkemisen toivo.
He ovat nyt vanhoja. Toinen toisensa omaishoitajia, niin kuin nykyään sanotaan. Vanhimmat pojat ja miniät ja nuoriso käy ja auttaa. Ruotsin uskonpuhdistajan mukaan nimensä saanut kuopus käy liian harvoin, työ työ työ, pitkät kilometrit, pienet lapset, elämän ruuhkavuodet. Vanha pariskunta, ne ei syyllistä, vaan yhä ne kannustaa, ymmärtää, rakastaa – niin kuin ne on aina tehny.
Harvasta on oman maan profeetaksi, harvasta esikuvaksi, kun läheltä katsotaan. Arjen ja ajan peleissä ja peileissä, sukupolvien ketjuissa ja rakkauden töissä me kuvastutaan toinen toisissamme. Ja kaikki me ollaan, ei siipiä vailla enkeleitä, vaan siipirikkoja.
Amen.
Laulu: "Saanhan" (säv. Alexi Juhanpelto, san. Riitta Virtanen). Esittäjät: Alexi Juhanpelto (laulu, kitara) sekä Markus Elgland ja Seppo Savilehto (kitara). Äänitys ja miksaus: Wesku Jämsen, Studio Kukkula, Konnevesi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti