Pen & Paper on jäämässä veden alle. Viime päivinä olen muistellut aikoja, jolloin Passau tuli tutuksi. Pääsin kielimuurin taakse yksityisyyden suojaan. Kaikki on valmiina kirjoittaa tuo aika näkyväksi niille, jotka sen muistavat. Mennyt aika on antanut kielen omaishoidolle, jossa ei puhuta rahasta; zu Hause Pflegen, Hilfe für die Helfer. Jopa seurakuntani näytti minulle ovea potilasjärjestöön, vaikka yritin viritellä seurakunnan kanssa maksutonta vertaistukiryhmää. Erottaminen kirkosta johti muuhun uskonnolliseen yhteisöön, vaikka en luopunut lapsenuskosta. Deutsch-Evangelisch in Finnland on vielä arvouskonto minulle. Jehovat ovat aktiivisia jäsenhankinnassaan. Minulle riittää oma uskoni. Se ei ole keneltäkään pois.
Tänään äidin kuolinpäivänä vietetään puolustusvoimien lippujuhlaa. Äitikin liittyy tavallaan tähän saksalaiseen Passausta. Me kahvilassa istuttihin teet nautittihin ja leivoksia. Muistelut tuntuvat woodoomenoilta, vaikka aina olen muistanut Tonavan kolmen joen kaupunkia lämmöllä. Siellä on suuri kriisi enkä tunne olevani syyllinen luonnonilmiöihin. Pitäisi ryhtyä työhön jahkailematta, ettei näitä muistutuksia tulisi vuosien takaa.
Kanootiretki kesällä 1978 sai taloyhtiön sekaisin. Kuivalle parkkipaikalle ilmestyi Audi kanootti katolla. Elettiin vielä neuvostoaikaa eikä siitä ajasta päästä eroon. Suomen maantieteellinen asema ei ole muuttunut. Aina on olemassa naapureiden välillä pitkä maaraja. Venäläiset ostavat Suomen maata itselleen, kunnat ovat rähmällään rahan perään, olipa raha pestyä tai rehellisesti hankittua. Olisihan se ollut jotakin uutta toteuttaa hirsimökki Vihtaniemessä ja meloskella Juojärvellä aina pitkälle Karjalaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti