Torstai 5.7.AH Pastori Kai Sadinmaa, Helsinki
IH Kirkkoherra Pekka Särkiö, Lahti
Luonnossa on ahkeroitu, vesilintu hoivaa pesuettaan, marjat punertuvat puskissa. Ainoa joka ei ahkeroi on sarjakuvan kissa Karvinen. Asiasta viidenteen hartausohjelmien julkaisuun netissä. AH -puhuja Kai Sadinmaa pistäytyi eetterissä ja kuulin. Poistui vähin äänin enkä muista hänen puheestaan juuri mitään.
IH -puhuja Pekka Särkiö on entuudestaan tuttu. Pahoitteli kirkostaeroamistani. Pahoitteluun annoin vastineen kirjallisesti. Sen jälkeen minut heitettii ulos muuhun uskonnolliseen yhteisöön. Pahoittelu noudatti sisällöltään samaa kaavaa kuin vuokrankorotuksen perusteet. Sijoitusasunnonomistaja ilmoitti rahanarvon pienentymisestä ja minun maksukyvyn lisääntymisestä. Punnukset ovat tasan. Kirkosta on tullut sijoittaja, se on kirkon oma asia. Ei toimi esimerkillisesti aamuhartausseurakunnalle.
Tänä iltana on Savonlinnan Oopperajuhlien 100-vuotisjuhlagaalaTeemalla.
YLE RADIO 1 - Yksi on hyvää seuraa eikä enemmästä ole väliä.
Aamuhartaus 5.7
Aamuhartaus 5.7.
Aamuhartaus.Pastori Kai
Sadinmaa, Helsinki. Esa Kaartamo, Edu Kettunen & Mikko Kuustonen
esittävät virren 484. Virsi alkaa sanoin "Totuuden Henki, johda sinä
meitä". Sov. Erkka 'Edu' Kettunen, Bruno Lähteenmäki, Jarmo Nikku.
Aamuhartaus to 05.07.2012 (lisätty ja luettu 27.5.2014)
Kai Sadinmaa, pastori, Helsinki
Nyt kaikki on sekaisin, musta on valkoinen, ylös on alas, oikeisto on työväenpuolue ja vasemmisto kosiskelee kapitalisteja.
Satuhahmot ja elokuvien sankaritkaan eivät ole entisellään. Hollywoodin käsittelyssä puhtoisen Lumikin viattomuudesta ei jää paljon jäljelle kun hän taistelee kuin paraskin jääkäri. James Bondikaan ei ole enää hymyilevä, kirkasotsainen, tyylinsä pitävä aristokraatti vaan kova ja kyyninen tappaja. Vihaan ja katkeruuteen antautuvalle Batmanille ei ole käynyt sen paremmin.
Synkkää ja sotaista. Näköalatonta ja epätoivoista. Hyviksiä ei enää erota pahiksista. Viholliskuvat ovat hämärtyneet.
Kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton kaatumiseen muutti maailman yksinapaiseksi ja sitä myöten viholliskuvat pantiin uusiksi. Kommari ja ryssä ei ollut enää käyttökelpoinen vihollinen lännelle. Tarvittiin kasvoton terroristi, joka mahdollistaisi oikeutuksen lännen maailmanhallinnalle, vapauden ja demokratian levittämisen valekaavussa.
Ikävä kyllä, lännen uusi vihollinen on suunnattoman paljon vaarallisempi kuin entinen. Kommunismin aiheuttama uhka oli sentään jotenkin hallittavissa mutta terroristia ei voi koskaan voittaa koska hän voi olla kuka tahansa ja vaania missä tahansa. Terrorisminvastaisen sodan myötä Pandoran lipas on avattu, paha henki on päästetty maailmaan. Paluuta entiseen ei ole. Länsi taistelee oman varjonsa kanssa, spiraalinomaisessa kierteessä, jatkuvassa poikkeustilassa, omaa perustaansa tuhoten, kansalais- ja ihmisoikeuksia polkien kansalliseen turvallisuuteen vedoten.
Pahan ulkoistaminen on yhä vaikeampaa. Utöyan, Jokelan ja Kauhajoen tappajat, eivät olleet ulkopuolisia, muukalaisia, muslimeja vaan aivan tavallisia naapurin poikia, veljiämme, lapsiamme.
Ja tämä on niin ankaraa ja vaikea sietää. Tähän peiliin en haluaisi katsoa. He olivat yksi meistä. He olivat minä ja sinä.
Minä olin se joka viritti ja laukaisi Oslon pommin ja nosti aseen kohti puolustuskyvyttömiä ihmisiä.
Minä olen se joka tässä maailmassa murhaa, raiskaa, varastaa ja tappaa.
Minä olin se pappi joka siunasi valkoisten tekemät murhat kirkon kellotapulissa vuonna 18.
Minä olin se joka kuljetti juutalaisia keskitysleirille ja ohjasi heidät kaasukammioon.
Minä olin se joka käveli ohi kun romanikerjäläisen päälle syljettiin ja se joka käänsi katseensa kun nuorisojoukko pahoinpiteli miehen metroasemalla.
Minä olin se joka pyysi luokan hiljaisinta kaveria ulos leikkimään ja oli ensimmäisenä työntämässä hänen naamaansa lumihankeen.
Minä olin se isä joka murhasi oman perheensä ja itsensä.
Mutta minä olen myös se joka tässä maailmassa rakastaa, osoittaa myötätuntoa, lempeyttä ja laupeutta. Joka kiittää ja siunaa.
Taivas ja helvetti, Jumala ja saatana, viha ja rakkaus, katkeruus ja anteeksianto, laki ja armo, jalous ja alhaisuus, kaikki nämä isot voimat ovat minussa laittaen tekemään mitä suurimpia ja mitä alhaisimpia tekoja. Olen samalla kertaa sekä pyhimys että murhaaja.
Suurimmat draamat ja sodat käydään sydämessä arjen keskellä aivan tavallisessa elämässä. Imurin varressa ja siivotessa, työssä ja perhe-elämässä tapahtuu kaikki Shakespearen näytelmät, alusta loppuun, siellä tapahtuu luominen ja syntiinlankeemus, ensimmäinen veljesmurha, petollisuus ja kosto mutta siellä tapahtuu myös anteeksianto ja sovinto, laupeus ja myötätunto.
Minussa taistelee kaksi voimaa. Tahdon samalla kertaa avautua elämälle, Jumalalle mutta samalla haluan sulkeutua, suojautua, kätkeytyä, mennä piiloon niin ettei kukaan vain huomaisi, näkisi minua. Toisaalta halu tulla nähdyksi sellaisena kuin oikeasti on ja samalla toive ettei vain kukaan näkisi kuinka kauhea oikeasti olenkaan. Suunnaton häpeä sisällä siitä että ylipäänsä on olemassa.
Tahdon samalla kertaa avautua ja sulkeutua, sanoa yhtä aikaa rakkaudelle, kyllä ja ei. Sisälläni on kaksi ääntä. Toinen sanoo: sinä et ole mitään. Toinen sanoo: olet korvaamattoman kallis jalokivi. Ääni joka sanoo minulle että älä pelkää, tule minun luokseni niin minä annan sinulle kaiken mitä sinä tarvitset.
Tässä ristiriidassa löydän itseni. Tämän kummemmaksi en tule, pidemmälle en pääse. Ihmisenä olemisen perusristiriitoja ei voi ratkaista. Niiden kanssa on elettävä. Voin vain rukoilla että armahda minua hyvä Jumala. Anna minun hyväksyä itseni karvoineni päivineni. Älä anna minun tuomita itseäni katkeruuteen, sulkeutumiseen rakkaudelta, elämältä. Aamen.
Aamuhartaus to 05.07.2012 (lisätty ja luettu 27.5.2014)
Kai Sadinmaa, pastori, Helsinki
Mikään ei ole niin kuin ennen vanhaan. Kesät oli lapsuudessa pidempiä ja talvet lumisempia. Oli kommunistit ja kapitalistit, kylmän sodan kaksi napaa, USA ja Neuvostoliitto, oli oikeisto ja vasemmisto. Oli TUL ja SVUL.
Nyt kaikki on sekaisin, musta on valkoinen, ylös on alas, oikeisto on työväenpuolue ja vasemmisto kosiskelee kapitalisteja.
Satuhahmot ja elokuvien sankaritkaan eivät ole entisellään. Hollywoodin käsittelyssä puhtoisen Lumikin viattomuudesta ei jää paljon jäljelle kun hän taistelee kuin paraskin jääkäri. James Bondikaan ei ole enää hymyilevä, kirkasotsainen, tyylinsä pitävä aristokraatti vaan kova ja kyyninen tappaja. Vihaan ja katkeruuteen antautuvalle Batmanille ei ole käynyt sen paremmin.
Synkkää ja sotaista. Näköalatonta ja epätoivoista. Hyviksiä ei enää erota pahiksista. Viholliskuvat ovat hämärtyneet.
Kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton kaatumiseen muutti maailman yksinapaiseksi ja sitä myöten viholliskuvat pantiin uusiksi. Kommari ja ryssä ei ollut enää käyttökelpoinen vihollinen lännelle. Tarvittiin kasvoton terroristi, joka mahdollistaisi oikeutuksen lännen maailmanhallinnalle, vapauden ja demokratian levittämisen valekaavussa.
Ikävä kyllä, lännen uusi vihollinen on suunnattoman paljon vaarallisempi kuin entinen. Kommunismin aiheuttama uhka oli sentään jotenkin hallittavissa mutta terroristia ei voi koskaan voittaa koska hän voi olla kuka tahansa ja vaania missä tahansa. Terrorisminvastaisen sodan myötä Pandoran lipas on avattu, paha henki on päästetty maailmaan. Paluuta entiseen ei ole. Länsi taistelee oman varjonsa kanssa, spiraalinomaisessa kierteessä, jatkuvassa poikkeustilassa, omaa perustaansa tuhoten, kansalais- ja ihmisoikeuksia polkien kansalliseen turvallisuuteen vedoten.
Pahan ulkoistaminen on yhä vaikeampaa. Utöyan, Jokelan ja Kauhajoen tappajat, eivät olleet ulkopuolisia, muukalaisia, muslimeja vaan aivan tavallisia naapurin poikia, veljiämme, lapsiamme.
Ja tämä on niin ankaraa ja vaikea sietää. Tähän peiliin en haluaisi katsoa. He olivat yksi meistä. He olivat minä ja sinä.
Minä olin se joka viritti ja laukaisi Oslon pommin ja nosti aseen kohti puolustuskyvyttömiä ihmisiä.
Minä olen se joka tässä maailmassa murhaa, raiskaa, varastaa ja tappaa.
Minä olin se pappi joka siunasi valkoisten tekemät murhat kirkon kellotapulissa vuonna 18.
Minä olin se joka kuljetti juutalaisia keskitysleirille ja ohjasi heidät kaasukammioon.
Minä olin se joka käveli ohi kun romanikerjäläisen päälle syljettiin ja se joka käänsi katseensa kun nuorisojoukko pahoinpiteli miehen metroasemalla.
Minä olin se joka pyysi luokan hiljaisinta kaveria ulos leikkimään ja oli ensimmäisenä työntämässä hänen naamaansa lumihankeen.
Minä olin se isä joka murhasi oman perheensä ja itsensä.
Mutta minä olen myös se joka tässä maailmassa rakastaa, osoittaa myötätuntoa, lempeyttä ja laupeutta. Joka kiittää ja siunaa.
Taivas ja helvetti, Jumala ja saatana, viha ja rakkaus, katkeruus ja anteeksianto, laki ja armo, jalous ja alhaisuus, kaikki nämä isot voimat ovat minussa laittaen tekemään mitä suurimpia ja mitä alhaisimpia tekoja. Olen samalla kertaa sekä pyhimys että murhaaja.
Suurimmat draamat ja sodat käydään sydämessä arjen keskellä aivan tavallisessa elämässä. Imurin varressa ja siivotessa, työssä ja perhe-elämässä tapahtuu kaikki Shakespearen näytelmät, alusta loppuun, siellä tapahtuu luominen ja syntiinlankeemus, ensimmäinen veljesmurha, petollisuus ja kosto mutta siellä tapahtuu myös anteeksianto ja sovinto, laupeus ja myötätunto.
Minussa taistelee kaksi voimaa. Tahdon samalla kertaa avautua elämälle, Jumalalle mutta samalla haluan sulkeutua, suojautua, kätkeytyä, mennä piiloon niin ettei kukaan vain huomaisi, näkisi minua. Toisaalta halu tulla nähdyksi sellaisena kuin oikeasti on ja samalla toive ettei vain kukaan näkisi kuinka kauhea oikeasti olenkaan. Suunnaton häpeä sisällä siitä että ylipäänsä on olemassa.
Tahdon samalla kertaa avautua ja sulkeutua, sanoa yhtä aikaa rakkaudelle, kyllä ja ei. Sisälläni on kaksi ääntä. Toinen sanoo: sinä et ole mitään. Toinen sanoo: olet korvaamattoman kallis jalokivi. Ääni joka sanoo minulle että älä pelkää, tule minun luokseni niin minä annan sinulle kaiken mitä sinä tarvitset.
Tässä ristiriidassa löydän itseni. Tämän kummemmaksi en tule, pidemmälle en pääse. Ihmisenä olemisen perusristiriitoja ei voi ratkaista. Niiden kanssa on elettävä. Voin vain rukoilla että armahda minua hyvä Jumala. Anna minun hyväksyä itseni karvoineni päivineni. Älä anna minun tuomita itseäni katkeruuteen, sulkeutumiseen rakkaudelta, elämältä. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti