Luomakunnan sunnuntai Saima-äidille tiistaina

Aamuhartaus ti 10.07.2012
Maaria Pätsi, kustannustoimittaja, Helsinki
Luomakunnan sunnuntai on pyhä, jota kirkkokäsikirjan mukaan vietetään jonain sunnuntaina touko- ja lokakuun välisenä aikana. Kesään luomakunnan muistaminen sopiikin erityisen hyvin. Auringon lämpö, maan tuoksu, kasvien vehreys, uimavesien suoma virkistys – monelle suomalaiselle suvi on ennen kaikkea luonnon aikaa.

Kesäiltoina istun vanhan torpan pihakeinussa ja luen italialaisen Adriana Zarrin runoja. Tältä vuonna 2000 kuolleelta teologilta, kirjailijalta ja erakolta on julkaistu suomeksi yksi Anna-Maija Raittilan suomentama runokokoelma. Kirja on ilmestynyt vuonna 1974, ja se on saanut nimensä yhdeltä kokoelman runoista. Joskus jo pelkkä kirjan nimi riittää minulle mietiskelyn aiheeksi. Rukoileminen on niitty lukee tuon vaatimattomiin paperikansiin puetun julkaisun kannessa. Rukoileminen on niitty. Niityllä kukkivat monenlaiset kukat, vaatimattomuudessaan kauniit, siellä ei ole kukkaryhmäkuria eikä raja-aitoja.
Rukoileminen on niitty, rukoileminen on kierimistä niityllä.

Adriana Zarri ylistää monissa runoissaan tämänpuoleisuutta, tätä Jumalan luomaa maailmaa, jossa elämme. Vaikka hän oli Jumalalle omistautunut erakko ja mystikko, maallisuus ja ruumiillisuus eivät olleet hänelle vieraita, vaan juuri kaikessa maallisessa Jumala on läsnä. Yhdessä runoistaan hän kirjoittaa: ”En halua taivastasi, / Herra; haluan maani: / tiet, lätäköt, kaivot / ja kuut jotka putoavat veteen; / ja jos on piikkinen karhunvatukka, / tahdon sellaisenkin / koska se kukkii keväällä; / ja jos on sammakko, polulla, / tahdon sellaisenkin / koska se kurnuttaa yöllä / pitkin lammen rantaa.” Maa ja sen ruohopeite, sen lumipeite, kuivat lehdet ja jalat likaava lieju ovat niitä elementtejä, jotka ovat parempaa kuin taivas, joissa taivas on läsnä. Runot puhuvat voimakkaasti inkarnaation, Kristuksen ihmiseksi tulemisen, puolesta, sillä juuri tähän maahan Jeesus syntyi, täällä hän asui, tässä maassa hän käveli tomussa ja istui kivipenkereelle levähtämään. Taivasta analysoivia teologeja Adriana Zarri puhuttelee näin: ”Teologit, älkää vaivautuko / kuvittelemaan taivasta niin oudoksi / että minulta kaikkoaa halu / päästä sinne.” Maalareita hän kehottaa maalaamaan maan sumuineen ja pilvineen, vuodenaikoineen ja maanteineen, ja runoilijoita kirjoittamaan kouluun menevistä lapsista, esiliinoista, käsistä, jaloista. Kaikella on sama perustelu: ”Minusta on hyvä näin.” Jumalakin on hyvä sellaisena kuin on, vaikkei runoilijamme tiedäkään millainen hän on, eikä haluakaan tietää. Mystikko, joka vuosikymmeniä mietiskelee Jumalaa, kadottaa halunsa ottaa Jumala haltuun.

Adriana Zarrille luomakunta kaikkineen on arvokas. Ei ainoastaan ihminen rukoile, myös tähdet rukoilevat, ja korallioksat meren pohjassa, ja korkealla linnakkeilla kukkivat sammalmättäät. Kissa rukoilee, ja hiiri, ja vieläpä kirppu hiiren karvoissa. Joillekin suorittamiseen ja kiireeseen väsyneille jo runokokoelman yhden osaston otsikko voi olla vapauttava: sen nimi on ”Hyödyttömiä rukouksia”. On runo, jossa Zarri toteaa, ettei ole mitään tekemistä. Kaikki on jo tehty, ja kaikki on hyvin. On runo sateisesta sunnuntaista, joka on tyhjä ja tyhjyydessään täysi. Näissä mitääntekemättömyyden runoissa minä luen myös viittauksen kuolemaan; vaikka Zarri ei kaipaakaan taivasta tai ainakaan ei halua taivaan olevan minkään muunlainen kuin tämä ihana maa, ei hän pelkää kuolemaa saati ajattele, ettei kuoleman jälkeen olisi elämää. Zarri kuvaa yhtä arkisesti niin elämää kuin kuolemaa. Hän kirjoittaa:

”Sunnuntai jona otat meidät käteesi, / väännät meitä niin kuin kangasta pestään, / ja panet meidät kuivumaan, / heilumaan, / nauramaan valkeina / vihreille ja orvokinsinisille ahoille. / Ja sitten, illalla, keräät meidät, / taivutat laskoksille, / panet paikoilleen.”

Ja kohta hän jatkaa puhumalla maahan laskettavista arkuista ja niiden ympärillä risteilevistä juurista. Torpalla, jonka keinussa Zarria luen, olen raivannut kasvimaata vanhaan ruohottuneeseen peltoon. Tiedän, mitä on valkeiden juurien syleily. Niitä on kaikkialla, elämänlangan juuria, juolavehnän juuria. Zarri päättää runonsa:

”Puusta veistetyt kirstut / odottamassa viimeistä päivää. / Ja ympärillä / valkeiden juurien syleily. / Karvaiden, /niin kuin sinun kätesi. / Suloisten, / niin kuin sinun kätesi, / kun herätät meidät, / Herra Jeesus. / Sinä.”

Virsi: 455:1-4