Iltahartaus ke 27.07.2011
Elina Kaunisto, kappalainen, Pori
Minun lapsuudenkotini sijaitsi pienessä kirkonkylässä. Niin kuin monessa kirkonkylässä, sielläkin kirkko seisoi keskellä kylää, hautausmaan ympäröimänä. Paras ystäväni asui kotoani katsottuna hautausmaan toisella puolella. Lyhyin matka kaverin luo olisi siis kulkenut hautausmaan poikki. Muistan kuitenkin, että käytin harvoin tuota oikotietä, yleensä vain silloin, kun äidin kotiinkutsusta oli kulunut jo aivan liian kauan aikaa.
Hautausmaa tuntui minusta ihmeelliseltä paikalta; arvokkaalta ja vähän pelottavalta. Siellä oli kaunista, mutta hämmentävän hiljaista. Tuntui siltä, että ihmisten ja liikenteen äänet eivät pystyneet tunkeutumaan siihen ihmeelliseen rauhaan ja hiljaisuuteen, mikä hautausmaalla vallitsi. Hautausmaalle meneminen oli kuin olisi astunut toiseen todellisuuteen ja se tuntui pelottavalta. Mieluummin yleensä kiersin hautausmaan, vaikka matka silloin piteni melkein puolella kilometrillä. Joskus harvoin, kun käytin oikotietä hautausmaan halki, kävelin keskellä hiekkakäytäviä, ympärilleni vilkuilematta ja mahdollisimman äänettömästi, mutta niin nopeasti, kuin juoksematta pääsi. Sillä hautausmaalla ei sopinut metelöidä eikä juosta. En muista, oliko kukaan sanonut minulle niin, mutta jotenkin ymmärsin, että hautausmaa ja häly tai kiire, eivät kuuluneet yhteen.
Kun olen tullut vanhemmaksi, olen alkanut suhtautua hautausmaihin toisella tavalla. Enää en kierrä hautausmaita kaukaa, vaan niistä on tullut sellaisia paikkoja, missä tunnen oloni levolliseksi ja, kumma kyllä, myös lohdulliseksi. Olen ajatellut, että se pelko, jota lapsena hautausmaata kohtaan tunsin, on liittynyt paikan erilaisuuteen, tietysti kuoleman läsnäoloon, mutta myös hautausmaan pyhyyteen. Hautausmaihin liittyy kahdenlaista pyhyyttä. Toisaalta pyhyys liittyy ihmiselämän pyhyyteen ja niihin muistoihin, joita hautausmaat kantavat. Jokainen kivi, risti tai muu muistomerkki on merkkinä ihmisen elämästä. Merkit eivät sinänsä kerro muistettavasta paljon, yleensä nimen, syntymäajan ja kuolinpäivän, mutta ne kertovat elämästä, joka on Jumalan tahdosta saanut syntynsä ja Jumalan tahdosta myös päättynyt.
Jokaisen merkin kertoma muisto ihmiselämästä on pyhä, jos ei kenellekään muulle, niin ainakin Jumalalle.
Muistomerkit muistuttavat myös kaiken katoavaisuudesta ja ihmisten samanarvoisuudesta Jumalan edessä. Ihmisen osa on syntyä ja kuolla. Ihmiselämä on hauras, kuin hetken kukoistava kedon kukka ja lyhyt, kuin uni, joka katoaa aamun tullen. Ja lopulta ihmisen arvo ei riipu mistään maallisesta, ei omaisuudesta, menestymisestä eikä asemasta yhteiskunnassa vain ainoastaan siitä, mitä hän on kaikkivaltiaan Jumalan silmissä.
Hautausmaat muistuttavat myös Jumalan Pyhyydestä. Hautakummulta kohoava risti ei kerro vain menneestä elämästä ja menetyksestä, vaan se kertoo myös rakkaudesta ja toivosta. Se kertoo Jumalasta, joka rakasti ihmisiä niin paljon, että antoi oman poikansa kuolla, ei vain ihmiskunnan, vaan jokaisen ihmisen puolesta. Se kertoo Jumalan Pojasta, joka kuolemallaan ja ylösnousemisellaan nujersi kaiken sen rumuuden ja pahuuden, jolla on kuolettava valta ihmiseen. Ja joka antoi meille toivon maailmasta, missä ei ole vihaa, halveksuntaa ja pelkoa, vaan rakkautta, hyväksyntää ja rohkeutta. Uskon, että sellaista maailmaa voisi kutsua taivaaksi. Ja Sellaiseen taivaaseen minä haluaisin päästä. Ehkä siihen taivaaseen sopisi myös Johanneksen Ilmestyksen kuvaus.
"Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala on itse heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”
Rukoilemme:
Luoja, sinä joka loit minut sisintäni myöten, punoit minut äitini kohdussa ja teit minusta lähes kaltaisesi olennon. Anna minulle anteeksi, että yritän usein epätoivoisesti unohtaa sen, että olet pannut päivilleni määrän. Anna minulle anteeksi, että yritän takertua elämässäni siihen, mikä on turhaa ja estää minua kokemasta sinun läsnäoloasi.
Opeta minua ymmärtämään, että elämäni on ihme ja katoavaisenakin se on sinulle pyhä. Auta minua iloitsemaan jokaisesta päivästä, jonka minulle annat. Suo minulle se rauhasi, joka ylittää kaiken ymmärryksen, jopa kuolemanpelkoni. Aamen.
Virsi: 244
#####
risuaita muuttuunut 'hästäk'
Iltahartaus 27.7
Perjantai-iltaisin kuullaan hartauksia vapaudesta.
Kappalainen Elina Kaunisto, Pori. Virsi 372. Virsi alkaa sanoin "Isän
käsi, sydämeeni". Human organ -vokaaliyhtye.
On aamupäivä unikeonpäivänä. Tänään ei kirkon tiedotuskeskus nuku. Antaa kuunneltavaksi iltahartauden jo klo10.30. Tänään en ehtinyt heti aamulla koneelle. On menossa siivousoperaatio työhuoneeksi muuttuneessa olohuoneessa. On virtahepoja ja pienempä otuksia, joita yritän karkottaa. Imuroiminen on vielä kesken.
- Minä en jaksa, vaikerran tuhat ja sata kertaa. Käännän päivän tekstin päivyrissä ja luen ajatuksella.
Minkä Jumala
antaa kannettavaksemme,
kantaa meitä.
- Ernest-Peter Weldin -
Hei, hölmöläisen hevonen. Kun et jaksanut tuota, et jaksa tuotakaan. Hölmöläinen purki halkokuorman ja kantoi hevosenkin kotiin. Nyt meni hölmöläiset ja jumalat sekaisin. Tehkää ihmisille sitä, mitä haluat heidän tekevän itsellesi. Nyt antamiset on kahta vaille loppu, tänään toinen, huomenna toinen. Ystävyys on mitattu halvalla hieronnalla. Kirkko lähettänyt potilasjärjestöön. Hahhah, savolaiset vammaisjärjestönä. Veroparatiisissä tavataan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti