Aamuhartaus ti 23.04.2013
Kaisa Raittila, toimittaja, Helsinki
Isoa pränttiä, kuulaita sanoja
Kirjaa, josta tänä aamuna puhun, ei ole vielä kirjoitettu. En tiedä, syntyykö se jonakin onnellisena päivänä omasta kynästäni vai kirjoittaako sen joku muu, mutta tiedän, että meitä on monta, jotka odotamme saavamme lukea sen.Kirjailija, esseisti ja Tukholman suomalaisen seurakunnan edesmennyt pappi Juhani Rekola esitti julkisen toiveen tämän kirjoittamattoman kirjan kirjoittamiseksi. Kirjassaan Kadotettua paratiisia etsimässä hän pohtii pyhän sanoiksi pukemisen ongelmaa ja esittelee toistakymmentä ehdokasta uskonnolliseksi romaaniksi. Useimpia niitä yhdistää uskon tutkiminen sen vastakohdan, epäuskon, kautta. Hyvän sijaan niiden kirjoittajia on kiinnostanut hyvän puute. Maanpäällinen tai tuonpuoleinen helvetti on innoittanut eri alojen taiteilijoita kaikkina aikoina enemmän kuin paratiisi.
Kuka kirjoittaisi paratiisista niin, että sitä vartioiva kerubi välkkyvine ja leimuavine miekkoineen väistyy?, kysyy Juhani Rekola.
Paratiisista on vaikea kirjoittaa olematta naiivi, sanoo Rekola myös. Äkkiseltään hänen ajatuksensa panee nyökyttämään päätä. Niin juuri. Helpon hurskauden värittämiä selviytymiskertomuksia on totuttu halveksimaan kristillisenä kioskikirjallisuutena. Inhimillisen elämän monimutkaiset käänteet on niissä tapana oikaista jumalallisella johdatuksella juonen käänteen uskottavuudesta piittaamatta. Päähenkilön kasvun lainalaisuuksista on tingittävä, kun tavoitteena on korostaa ihmettä ja Jumalan tekoja. Sellainen ei tarjoa oman elämänsä solmuun tukehtuvalle vertaistuen voimaa.
Kuka kirjoittaisi paratiisista niin, että se tuoksuu?
Ehkä joku on tehnyt sen jo. Juhani Rekolan kirjan ilmestymisestä on vuosikymmeniä. Ehkä taivaalta uskottavasti tuoksuva kirja ei vain ole osunut käteeni. Siitä huolimatta olen kantanut ajatusta siitä mielessäni jo vuosia. Minulla on ollut Rekolan haasteeseen kolme kommenttia.
Ensimmäinen on se, ettei paratiisi voi ollakaan muuta kuin naiivi. Kaikkien tämän maailman realiteettien keskellä uneksin nimenomaan keveydestä, helppoudesta. Kertomukset Jumalasta, joka juuri minun elämäni arkisten pulmien erityisasiantuntijana ratkaisee ongelmat puolestani, herättävät huvittuneisuuden lisäksi myös hienoista kateutta: ollapa tuollainen Jumalan hullu.
Toinen kommenttini kyseenalaistaa Juhani Rekolan mustanpuhuvan käsityksen maailmasta. Hän on sen aikakauden lapsia, joka näki maailman paitsi sotien runtelemana rauniona myös hengellisesti ajatellen pelkkänä vaarojen karikkona. Romaanit, jotka hän esittelee, ovat kuvausta helvetin lisäksi myös paratiisista, mutta aina se on toisaalla, kadotettu ja kaivattu. Tässä maailmassa ei Rekolan mukaan ole minkäänlaista toivoa.
Minun maailmassani juuri rauniot hohtelevat. Nimenomaan pimeän rajalla valo on häikäisevimmillään. Siksi hyväkin on uskottavaa vain, kun se murtautuu pahan läpi. Sileä on sileämpää louhikossa, ja paratiisi on kiihkeimmin läsnä juuri siinä, missä sen tietä vartioi kerubi leimuavin miekoin.
Kolmas ja painavin kommenttini koskee hyvän ruumiillisuutta. Hyvä tuntuu hyvältä vasta, kun sillä on ruumis. Niin pitkälle menen, että väitän: Jumalan hyvyyttä ei voi tuntea tuntematta ihmisen hyvyyttä. Vaikka juhlapuheissa puhutaan Jumalan rakkaudesta, mikään ei järkytä ihmistä niin kuin toisen ihmisen rakkaus.
Itse asiassa tuonpuoleista korostava kristillinen kioskikirjallisuus tekee karhunpalveluksen Jumalalle. Sama ongelma vaivaa kaikkea ihmisen roolia väheksyvää kristillistä julistusta. Kun se yrittää jättää kaiken kunnian ihmisen ulkopuolelle, se kertoo tarinan, jossa hyvä jää vaille ruumista. Siinä pelossa, että ihminen alkaisi pitää hyvyyttään pääsylippuna taivaaseen, kristillinen ihmiskäsitys on vaarassa vakuuttaa, ettei perin juurin paha ihminen kykene hyvään lainkaan.
Se on traagista siksi, ettei Jumalalla ole muuta väylää hyvyydelleen kuin ihminen. Jumalalla ei ole muita rakastajia, armahtajia tai anteeksiantajia kuin ihminen. Puhumatta sanaakaan Jumalasta ihmisen hyvyydestä kertova tarina kertoo väkevimmin juuri Jumalasta.
Ehkä Juhani Rekola tiesi, miksi se kirja on edelleen kirjoittamatta ja millainen sen lopulta pitäisi olla. Siksi tänä aamuna toivon, että voisin itse olla se vuosikymmeniä, vuosisatoja odotettu best seller. Minuun olisi kirjoitettu armollisia, hyväksyviä ja toiveikkaita sanoja. Olisin kevyt ja pehmeäkantinen, helppo kuljettaa mukana, helppo avata ruuhkabussissa tai keittiönpöydän kulmalla. Hyväksyvät, toiveikkaat sanat olisi kirjoitettu minuun niin isolla präntillä, etteivät lukulasit olisi tarpeen. Kieli olisi tässä paratiisiksi puhkeavassa kirjassa niin yksinkertaista, että kaikki ymmärtäisivät, ja sanat olisivat niin kuulaita, että lukija olisi kuin puhtaiden, viileiden lakanoiden välissä.
Terveys on saanut uuden uhkan. Koululääketiede on solminut rahakkaan sopimuksen lääkefirmojen kanssa. Yksittäiset lääkärit ovat unohtaneet valansa hoitaa potilaita. Vastaanotolla ei ole yhtään lääkäriä. Infossa tiedotetaan, että lääkärit ovat kuulemassa lääkefirmojen uusista myyntiin tulevista lääkkeistä. Lääkäreille luvataan rahakkaita etuuksia, kun ottavat näytepakkauksia kaappiinsa aloittamaan ilmaisella näytteellä ja reseptillä loppuiäksi.
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. Eeva Kilpi
Luottamus pieneen urheaan naiseen on kovalla koetuksella. On oikein tarvittu lakeja taputtelemaan päälaelle korkeimmalta tasolta. Lakiin ei ole kirjattu lorua; tillintallin tasapää, elä kasva milloinkaan. Kasva aina alaspäin niin kuin lehmänhäntä.
Elämänikäinen oppimishalu on vienyt läpi harmaan kiven. Swot-analyysin kuva - vahvuuteni - ei missään vaiheessa ole hämärtynyt. Se on ollut alusta lähtien tähän päivään. Se vanhempien tarjoama koti lapsilleen. Kun vanhemmat ovat kuolleet, on tapahtunut perinnönjako sukupolvenvaihdoksineen.
Suomi-neito on samassa tilanteessa hengettömäksi nuijittuna. Heikkouteni kuvaa inhimillisiä voimavaroja. Liikaa lastatun hölmöläisen hevosen tunnistan omana uupumuksena. Se johtui unenpuutteesta keskeytymättömässä 3 -vuorotyössä. Mikään kunnan palvelu ei tuottanut meille apua. Laitospaikat oli purettu eikä avopalveluita kehitetty tilalle. Käskyt ovat olleet elämänohje arjessa. Tähän perustuu vanhempien kunnioittaminen alusta loppuun. Muut uskontokunnat ajattelevat toisin. Kunnan virkamiehenä perii maksamansa rahan takaisin minun tekemästä työstä.
Heikkouteni -kuva on kaksiosainen. Minun heikkouteni vs ohjaustiimin johtajien muistinmenetys. Komukkeja löytyy joka lähtöön. Toistuu sama kuin valtakunnan vanhuksen toteaminen työhönkykenemättömäksi. Jäänne on suljetun yhteiskunnan ajoilta sääntöjen noudattamisesta.
Mahdollisuudet Suomi-neidon itsenäisyyden jatkumiselle on olemassa. Juojärven saaret laskematta ja omistus lainhuudolla vahvistettu. Kunta naapurina, tiekunta isäntänä ja kunnan uusrikkaat mökkiläiset sijoittajina ovat pistäneet kapuloita rattaisiin yksinkertaisten ymmärtämättömien enemmistön räkättäessä kuin harakat siantappopäivänä tappaisten toivossa.
Tauti on tanssinut talvitiellä ja lopun tiedämme millä seurauksilla. Sininen tie lähellä rajaa on huonossa kunnossa. Päiväkävelyllä pitää poiketa pientareelta pelloille turvallisuussyistä. Meillä on sentään rantabulevardit, caravaanareille huoltopiste paikoitusalueineen ja satama paikallaan pysyvine laivoineen nauttia kaljansa ihaillen Juojärven maisemia ja auringonlaskuja.
Uhat tulevat ulkopuolelta. Sitä käydään Tiekarttana Länsirannalla muukalaisten hautausmaasta. Minulla ei ole itseaiheutettuja uhkia. Tähän päivään olen pystynyt pitämään puoleni nuorten tuella. Suomi-neito on menettänyt puolestapuhujansa. Tärkeämpää on pelastaa Kyproksen pankit veronmaksajien rahoilla ja valtion velalla. Tulevat sukupolvet sanovat.
- Kuule, faija ja mutsi, ihan tuota en olisi uskonut hallitusajasta, mitä menitte tekemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti