Aamuhartaus la 05.04.2008
Nunna Kristoduli, Nunna, Lintulan luostari , Suomen ortodoksinen kirkko
Tämä viikko on kirkossamme omistettu apostoli Tuomaalle. Hän ei suostunut uskomaan Kristuksen kuolleista nousemiseen. Hän oli nähnyt Tämän kuolevan ristillä ja tiesi ruumiin olevan hautakammiossa. Mitä toiset apostolit nyt alkoivat puhua muka Herran ilmestymisestä heidän keskelleen, kun vielä ovetkin olivat olleet lukossa? ”Sanokaa mitä sanotte, minä en usko ennen kuin panen sormeni hänen käsissään oleviin naulanreikiin ja käteni hänen kyljessään olevaan haavaan”, Tuomas julisti.
Tuomaan epäuskoa kutsutaan hyväksi epäuskoksi. Miksi se oli hyvää? Ilmeisesti siksi, että hän olisi tahtonut uskoa noihin suurenmoisiin uutisiin, mutta järki ei antanut periksi. Uutinen oli siis Tuomaan mielestä liian hyvä ollakseen totta.
Hyvään epäuskoon Jumala antaa vastauksen. Tuomas sai itse nähdä Kristuksen ja myös koskettaa Häntä. Myöhemmin hänestä tulikin innokas ylösnousemuksen julistaja, jonka tie johti aina Intiaan saakka ja siellä marttyyrikuolemaan. Mitäpä hän kuolemasta välitti! Hän tiesi menevänsä Herransa iloon.
Pahaa epäusko olisi ollut silloin, jos Tuomas ei olisi tahtonutkaan uskoa, olisi kieltäytynyt edes ajattelemasta asiaa. Maailmankatsomuksellisissa kysymyksissä, joihin kuuluvat myös tieteelliset teoriat, me ihmiset saatamme olla niin jämähtäneitä kerran omaksumiimme käsityksiin, ettemme siedä kuulla mitään muuta. Uuden esittäjät joutuvakin aina aluksi ankaraan taisteluun vanhan kannattajia vastaan, oli uusi miten suurenmoista tahansa.
Kuitenkin kaiken edistyksen edellytys on, että pystyy pitämään mielensä avoimena, vaikka olisikin helpompi lojua kerran rakentamassaan suljetussa systeemissä. Kreikassa eräs luostarini sisar, joka ei ollut lapsena käynyt koulua, kysäisi minulta: ”Sanotaan, että maa on pallo. Missä me asumme, sisäpinnalla vai ulkopinnalla?” ”Mitäs arvelet?” kysyin. ”Sisäpinnalla”, hän vastasi. ”Ei vaan ulko- ”, korjasin ja aloin selittää hänelle avaruuden rakennetta, sen äärettömyyttä, tähtien kokoa jne. ”Lopeta”, hän sanoi, ”En halua kuulla, minua alkaa huimata.”
Kristuksen ylösnousemus jos mikä on huimaava ja entiset näkemykset mullistava asia. Kuolema saa siinä täysin uuden merkityksen: se muuttuu tuhoutumisesta siirtymiseksi elämään. Kristus meni Isänsä luo valmistamaan meille sijaa sinne, missä on loppumaton elämä. Jo maan päällä Hän puhui kuolemasta vähättelevästi: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin eivätkä sen jälkeen voi tehdä mitään enempää.” Se, että ruumis kuolee, ei siis ole mitään kovin vakavaa – vakavuus alkaa, kuten Kristus jatkossa sanoo, vasta kun olinpaikka ikuisuudessa määrätään (Luuk.12:4).
Parhaillaan vietämme pääsiäiskautta. Se kestää pääsiäisestä helatorstaihin, ja lisäksi koko vuoden ajan jokainen sunnuntai on pieni pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Kannattaakin juhlia. Ihminen, tämä spesiaalilaji maapallolla, tietää lapsesta lähtien kuolevansa, ja se heittää pitkän varjon koko hänen elämäänsä. Ja nyt siis juhlitaan sitä, että kuolemaa ei olekaan. Eläydymme siihen tilanteeseen, että viikon ”kahdeksas päivä”, ajan ja paikan tuolla puolen oleva todellisuus, on jo koittanut.
Mitä tiedämme tuosta tilasta? Aika vähän, koska ihmiskielessä ei ole sanoja sitä kuvailemaan, vaikka jotkut ovat saaneet jo eläessään sinne vilkaista. Siellä saamme ensinnäkin aina olla Herran kanssa, kuten apostoli Paavali sanoo. Se merkitsee rajatonta rakkautta, eihän kukaan ole meitä rakastanut niin paljon kuin meidän edestämme ristiinnaulittu Jumalan Poika, joka Ihmisen Poikana tuntee myös ihmisen osan. Voimme olettaa, että siellä vallitsee täydellinen tyytyväisyys, jossa mikään ei paina.
Tietoisuutemme laajenee kaikilla alueilla. Apostoli Paavali puhuu oman taivaskäyntinsä perusteella sanomattomista sanoista, joita hän kuuli ja joita ihmiskielen ei ole sallittu puhua. Suuret salaisuudet paljastuvat puhdistuneelle järjelle. Aukeaa jotakin sellaista, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut ja mikä ei ole ihmissydämeen noussut. Jotakin siis aivan odottamattoman ihmeellistä!
Ja sitten on jälleennäkeminen! Kuolemankokemuksissa kerrotaan, että läheiset ihmiset ovat rajan takana vastassa. Eikä enää koskaan erota. Jokainen on siellä sitä, mitä hän syvimmillään ja parhaimmillaan on. Mikään ei rajoita hyvän ilmituloa. Yhteydenpito tapahtuu sisimmästä sisimpään ilman väärinkäsityksiä.
Taivaan kauneutta kuvaillessaan joku puhuu orvokkiniityistä, toinen äärettömän suloisesti laulavista linnuista.
Itse asiassa, niin kuin vuonna 1959 edesmennyt Athos-vuoren munkki isä Joosef sanoo omasta kokemuksestaan: ”Mikään siellä ei muistuta vähäisimmässäkään määrin tämän maailman asioita”. Hän itse kertoi nähneensä toisessa maailmassa mm. valtaisan kirkkaanvihreän tasangon, jolla suunnaton määrä lapsia leikki iloisesti - paikan, jonne lapsena kuolleet menevät.
Täällä olemme siis läpikulkumatkalla. Isä Paisioksen mukaan elämän tarkoitus löytyy sen ymmärtämisestä, että olemme maan päällä suorittamassa pääsykokeita taivaaseen. Tämä ei merkitse ajallisen elämän vähättelyä. Päinvastoin se korostaa sen tärkeää merkitystä iankaikkisuudenkin kannalta. Kiinnostava matka iloineen ja murheineen – mutta ei lopullinen olotila.
Täällä pitää yrittää parhaansa, mutta ei onneksi tarvitse tyytyä vain siihen, mitä tämä elämä pystyy tarjoamaan.. Onkin sanottu, että syntyessämme olemme vanhimmillamme, koska olemme kauimpana ikuisesta elämästä. Vanhetessamme itse asiassa nuorrumme, koska lähestymme iankaikkisuutta. Todellinen elämä on vasta edessäpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti