Kaipaisinko sinne takaisin elämään uudelleen Leninin testamenttiä?
- En ikinä, katson sydän pysähtyneenä Kevään 17 hetkeä ja ajattelen olleeni vakooja tietämättäni sota-ajasta lähtien. Isäni rintamalla koki sotaoikeuteen joutumisen pelon. Hän siirsi sen pelon minuun antamalla mahdollisuuden lähteä oppikouluun aikuisten ihmisten valvovan silmän alle. Olivat kyllä aika kapoja polliisista opettajiin asti. Tai hittojako noita muistelen, kun kapoja on joka nurkan takana kansanedustaja/edunvalvojista lähtien. Yksin he käyttävät valtaansa presidentin valitsijanakin. Rahankeruuseen voisin antaa heidän kauttansa viimeiset roposet, mutta olen oppinut jotakin.
Sitä ihmettelen, kuinka tällaiseen poliittiseen tilanteeseen on jouduttu. Erilaiset sopimukset ystävyydestä ja avunannosta ovat purkautuneet voimasuhteiden kallistellessa puolelta toiselle ja jokaisen puhuessa omaan pussiinsa, mitä sylki suuhun tuo. Vista pottuilee, on mustasukkainen uudesta idolista. Vitas laulaa tämän päivän teemalaulun.
Suljen koneen, otan esille käsityöni ja lasken, kirjoittivatko kaikki nimensä minun kirjailtavaksi. Ne muistot ovat kantaneet minua tähän päivään. Huvikummussa nukuttu yö, Onni tökkii kylkeeni ja herään omaan huutoon. Tänä päivänä lakimiehet selvittävät perinnönjakoa, johon olemme osallisia kuolleen prinsessan kautta. Sen jälkeen muistamme sisartamme niistä 53 vuodesta, jotka saimme hänet pitää. Samaan aikaan kuuluu radiosta: Kuolleen prinsessan muistolle. Onneksi näkyvän ja näkymättömän raja on olemassa, ettei nyt ihan pirut hypi seinille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti