Haltioitunut löytämisestä ja löytymisestä

Jokaiselle päivälle on omat murheensa auringon alla. Kävijämäärä numerosarjana vastaa tätä päivää. En piirrä nollille korvia, sarvia enkä hännännipukoita. Mauri Kunnaksen perhepotretti "Seitsemän koiraveljestä" heräsi eloon.

Herään auringonnoustessa Utsjoella klo 1.13 ja valvon heinäkuun 27. päivään. Silloin aurinko laskee seuraavan kerran elämässäni. Olen hämmentynyt ja helpottunut. Luin rivien välistä, että viimeinen matkanteko yhdessä päättyy syksyllä. Olin stressaantunut, jos kaikki tapahtumat olisivat yhdessä rysäyksessä. Voin käydä läpi elämääni aamuhartausseurakuntalaisena teologian tohtoria kuunnellen.

Kadonneitten arvojen jäljittäjänä palaan heinäkuun punaiseen päivään. Isä oli rintamalla, äiti kotirintamalla ja isoisä vierihoitajana minulle kantaen suvun häpeää syntyperästään. Usko oli kuitenkin vahva. Isä tuli rintamalta viedäkseen vastasyntyneen tyttärensä kastettavaksi. Siinä meidän arvot: koti, uskonto ja isänmaa.

Isä palasi sodasta, souti tai nouti kätilöä kotisynnytyksiin. Holoppalan ukki oli kuolemaisillaan. Silloin piti hakea pappi, joka samalla reissulla kastoi Korpelan Arvin. Liekö vanhemmat olleet vihkimättä, kun pappi kauhisteli.
- Täällä eletään kuin saksanmaalla. Mistä lie saksalainen elämänmeno kantautunut tiettömien taipaleiden taakse. Tai olihan pappi papinkoulun käynyt, hänellä oli omakohtaiset kokemukset pappien elämästä. Me olimme maalaisia ja noudatimme perinteitämme.

Uskoonhurahtanut sukulaisnainen suuntautuneisuudellaan tuli kasvatusavuksi vanhemmilleni. Kiireimpään kesäaikaan hän tulla tupsahti maalle. Kaivoi kassistaan vaaleanpunaisen lankakerän ja virkkasi lukunuttua lähetyksen hyväksi. Samalla saarnasi tyttötalossa huoraamisesta. Oliko siinä piilotettua kiusausta joutua tilanteeseen, mutta meille keskenkasvuisille opiksi toisten ihmisten ihmissuhteet. 
Kesätyöstä Ruotsissa hän antoi palautteen, mitä olin siellä ollut tekemässä. Ehkä tämä aukaisi isän silmät eikä hän enää uskonut sukulaisen tarkoitusperiä.

Näistä ajoista muistuttamaan nostin vanhemman sisaren rippikoulutodistuksen lapsuuskodin seinälle. Meillä ei eletty pahamaineista elämää. Kaikki kävivät rippikoulun ja etenivät kirkon sakramenttien mukaan. 
- Synnissä siinnyt, syntisestä sukukunnasta. Tämäkö on Jumalan kosto isien pahoista teoista lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Uskokoon ken tahtoo.

Minulle on asetettu rajat; tähän asti, ei edemmäs on sinun ylpeitten aaltojesi raja. Kirjoitustaito kuuluu kaikille. Verkkokirjoitustaitoa ei kaikkille suoda. Se on yhtä ehdoton kuin lääkärin sana meidän Hellin lomateema opettaa Hellille englantia.

- Et sinä alkeillakaan mitään tee Pitkänsaaren saunamökissä luottovangin kanssa.

- Mitä sinä täällä teet, olethan kohta eläkkeellä?

- Sitä juuri, en ole vielä vanhainkotipaikkaa lakanoiden välissä varannut. (Kysymyksen kuulin "Laatu  ja tasa-arvo" -projektin esittelytilanteessa. Ja monessa muussa kohtaamisessa 2000 -luvulla tielleni poikkiteloin asettuneiden suusta.) Kaikki on hämärän peitossa. Mutta mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän muistan. Heinäkuussa aloitan puhtaalta pöydältä.

Aamuhartauden tekstiversion kopioin tähän blogiin, jos Luoja suo ja viskaalit sallii. Annan kaiken muu virrata ohi ottamatta enempää kantaa maailman menoon. Totuus on tarua ihmeellisempää kuin panttivankien haastattelussa jäi jotakin kertomatta. 

- Minä tulen. Siihen isälle annettuun lupaukseen päättyi minun vaikenemisen 50 vuotta. Olin tehnyt vain parhaani vapaassa isänmaassa, jota pidettiin avoimena yhteiskuntana. 
Tällä vuosituhannella joku korkealta paikalta tuli kertomaan hengästyneenä Hyvinvointihyrrän aloitustilaisuudessa juuri nuo sanat.

- Eletään avoimessa yhteiskunnassa, mutta suljetun yhteiskunnan säännöillä.  Vaihdoin ajatuksia hänen kanssaan lyhyesti tungoksessa. Hän hipaisi olkapäätäni kiitokseksi, olihan hän helpottunut saatuaan ymmärrystä edes yhdeltä kuulijalta. 

Tulin kotiin myöhään illalla väsyneenä ja nälkäisenä pitkästä päivästä. Nirhasin leipäveitsellä limppua. Veitsi lipesi etusormeen. Verta tuli kuin häränkurkusta. Kaupunginsairaalan ensiapu oli vielä auki. Ei ollut tungosta ja pääsin heti hoitoon. Suuresta vaatekääröstä paljastui haavan saanut sormi eikä jänne ollut poikki. Haava hoidettiin perhosteipillä eikä tarvittu tikkejä. Kotiin tultua nälkä oli hävinnyt sen siliän tien.

Se tapahtuma teki päätöksenteon helpoksi. En lähtisi mukaan Hyvinvointihyrrään, olinhan ollut 10 vuotta omaishoitajana ja tiesin kaiken siihen liittyvän yhteiskunnan, kunnan, työvoima-, sosiaalitoimiston, kotipalvelun, kelan, terveyskeskuksen viranhoitajien ja naapurien kielteisen kannan omaishoitoon syntymäkunnassani.

Keskeyttäessäni oman työni jäi asioitani hoitamaan kirjanpitäjä. Hän lähetti lähetyskalenterin joka vuosi. Se piti maailmani järjestyksessä. Tarvitsin vielä kirjanpitäjän puolustuskirjeen työvoimatoimistolle, mitä olin ollut tekemässä ja mitä tulisin tekemään palattuani. Työvoimatoimisto piti oman työn jatkamista turhana, olihan Lahdessa yli 60 työtöntä hierojaa. Nostivat korvauksen ja hieroivat taskurahoikseen pimeästi. 

Jatkoin työtä eläkeikään asti ja ostin tietämättäni arvonimen "Varhennettu Vanhus" osamaksulla. Se mitataan eläkkeestä päältä aina kuolemaan asti. Ihmeellisiä ovat herrojen ajatuspolut Suomi-neidon päänmenoksi.

Aamuhartaus 17.5. Teologian tohtori Kari Kuula, Kuopio Virsi 113: 1. säk. Oulaisten nuorisokuoro, Tapani Tirilä (joht.) Sari Kauranen (kantele) Hartausohjelmat: Aamuhartaus 17.5 17.05.2013 06.15

Aamuhartaus tekstinä ei saanut julkaisulupaa, kuunteluaikakin päättyi. Painia Jumalan kanssa  käy jokainen tietämättään maallistuneessa kirkossa tai kirkotta. Omat kaksintaistelukaverit jahtaavat minua omaishoitajana kuin profeettaa omalla maalla., heitä toppuuttelen kiusaajina ja manaan saatanaksi. Jumalani puhuttelee taistelun päätyttyä lempeästi. Raamatun tekstit eivät vanhene. Päivitetty 200613

Aamuhartaus pe 17.06.2005
Kari Kuula, teologian tohtori , Kuopio

Painia Jumalan kanssa

Nyrkkeilijä vetää hanskat käsiin ja astuu kehään. Hän iskee vastustajaansa päähän ja vatsaan. Ja häntä lyödään samalla tavalla. Hiki virtaa ja kohta verikin, toivoo näytelmää seuraava yleisö. Kamppailulajit ovat aina kiinnostaneet ihmisiä. Ei ehkä niinkään väkivallan vaan niiden vaatiman rohkeuden ja taidon takia.

Siksi ei ole ihme, että Vanhasta testamentistakin löytyy kaksintaisteluita. Erikoisin niistä on kertomus Israelin kansan kantaisä Jaakobin painista erään tuntemattoman miehen kanssa. Kamppailua kesti aamuun asti. Kun tuntematon mies huomasi, ettei voinut voittaa Jaakobia, hän iski tätä nivustaipeeseen. Iskun voimasta Jaakobin lonkka nyrjähti. Mutta Jaakob ei antanut periksi. Hän pääsi lopulta voitolle ja sanoi miehelle oudot sanat: “En päästä sinua, ellet siunaa minua”. Niin mies siunasi Jaakobin.

Kuulostaa kummalliselta, että kaksintaistelu päättyy siunaukseen. Tämä johtuu siitä, ettei Jaakob pohjimmiltaan taistellut ihmisen kanssa. Hänen taistelutoverinsa oli itse Jumala. Kamppailu Jumalan kanssa tuo siunauksen, vaikka se samalla haavoittaa. Jaakob nimittäin lähti paikalta ontuen lonkkaansa.

Tällaista on Jumalan ja jumalallisten asioiden kohtaaminen. Se on Jaakobin painia, kamppailua, taistelua, jossa saadaan iskuja myös vyön alle. Kaikki eivät suostu kamppailemaan Jumalan kanssa. Jotkut pakenevat paikalta heti, kun heidän uskoaan haastetaan ja kyseenalaistetaan. Ymmärrän hyvin tämän. Uskonasiat eivät ole helppoja ja yksikertaisia.

Mutta toiset jäävät kamppailemaan. He ajattelevat, että suuret asiat eivät tule helpolla. Siksi uskonkysymysten kanssa on oltava valmis näkemään vaivaa, jos niitä haluaa ymmärtää. Joku joutuu painiskelemaan uskon kanssa koko elämänsä saadakseen siihen selvyyttä.

Näitä uskon painikenttiä on monenlaisia. Yksi kamppailulajien rypäs ovat älylliset, ajatukselliset, teologiset tai opilliset ongelmat. Niissä otteleva voi rampautua. Hän tajuaa, että kun hänen uskonmaailmaansa tarkastelee älyn ja järjen valossa, se ontuu ja nilkuttaa kuin Vanhan testamentin Jaakob.

Älyllinen paini kuuluu kuitenkin hengellisten taistelulajien höyhensarjaan. Sitä voidaan käydä kotona lukulampun valossa kirjoituspöydän äärellä. Sen voi joskus lopettaakin, jos niin haluaa. Hyvässä tapauksessa se jopa antaa kamppailijalle mainetta ja kunniaa, suuren teologin ja ajattelijan manttelin.

On olemassa myös raskaan sarjan kehä. Sinne kukaan meistä ei astu vapaaehtoisesti. Raskaan sarjan ottelijat ovat niitä ihmisiä, joiden elämään Jumala itse tarttuu kovalla kädellä. Jumalan käsi pukeutuu erilaisiin muotoihin: sairauteen, masennukseen, läheisen menettämiseen, taloudelliseen katastrofiin tai lähestyvään omaan kuolemaan.

Luulen, että ennemmin tai myöhemmin Jumala kutsuu jokaisen meistä tällaiseen raskaan sarjan painiin. Siinä varsinkin usko Jumalaan saattaa murtua. Jumala ei näytäkään pelkästään lempeältä, turvalliselta ja hyväntahtoiselta taivaalliselta puolustajalta. Hän osoittautuukin myös pelottavaksi, ankaraksi, arvaamattomaksi ja vieraaksi.

Mutta tällaisenkin Jumalan kanssa kamppailu tuo siunauksen. Jumala ei nimittäin haasta meitä painiotteluun nujertaakseen meidät täysin. Hän voi kyllä haavoittaa meitä niin että nilkutamme. Mutta samalla hän antaa meille uutta, syvempää viisautta siitä, minkälainen Jumala hän on.

Virsi 513