Usko, mitä uskot!

Hartausohjelmat: Aamuhartaus 02.10 02.10.2012 06.15

Tiistaiaamujen hartauksissa nostetaan esiin kristillisen kirjallisuuden helmiä. Päätoimittaja Olli Seppälä, Helsinki, puhuu Robert L. Shortin kirjoittamasta kirjasta "Tenavien Evankeliumi". Lopussa kuullaan kappale "Taas siunattu päivä nyt luo valoaan". Heikki Klemetti (säv). Ilkka Kuusisto (sov), Riina Satomaa (kantele)

Tiistaiaamua en voi sivuuttaa kuuntelematta "Tenavien Evankeliumia", onhan sarjakuva lehdessä ainoa, mikä pysäyttää ajattelemaan. Käännytyskirjat pakkosyöttönä maistuvat pakkopullalta kuin päivän politiikka. Tyhjää täynnä ja pimeätä puolillaan. Kiellettyjen sanojen hokeminen ei lisää uteliaisuutta v-käyrää tutkiessa. Usko vaikka Suureen Kurpitsaan tai johonkin muuhun pulleisiin purjeisiin loukkaamaatta toisen vakaumusta provosoitumiseen asti.

Hyvästi toverit -keskustelu isän ja tyttären välillä selvittää tätä aikaa ja mennyttä. Elettiin pelon ilmapiirissä avoimessa yhteiskunnassa, mutta suljetun yhteiskunnan säännöillä. Jälkipeli oikeudenkäynteineen on tätä päivää maksetuista oppirahoista. 

Tämän löysin 9.11.2014 isänpäiväkekkerien jälkeen.

Aamuhartaus ti 29.01.2013
Olli Seppälä, päätoimittaja, Helsinki

Aamuhartaus 29.1.2013:
Päätoimittaja Olli Seppälä, Helsinki

Kukaan meistä ei ole seppä syntyessään. Ne taidot pitää oppia. Kukaan ei myöskään ole pappi syntyessään. Ne taidot pitää opiskella. Mutta riittääkö sekään?

Kirjaviisas pappi on kauhistus paitsi taivaassa, myös tällä maan päällä.

Tähän pohdintaan liittyy osaltaan myös viime vuoden Finlandia-palkittu romaani, Ulla-Lena Lundbergin Jää. Kyrkpressen-lehdessä viime vuonna olleen kirjailijan haastattelun mukaan tarvitaan koko seurakunta kasvattamaan pappi. Papiksi ei tulla lukemalla teologiaa tai käymällä lisäkoulutuksessa, vaan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.

Lundberg itse määrittele itsensä kyseisessä haastattelussa agnostikoksi eli hän ei lähde liputtaan Jumalan puolesta mutta ei myöskään Jumalaa vastaan. Tämä asenne ei ole estänyt häntä kirjoittamasta yhtä viime aikojen kristillisintä romaania. No, ei aleta heti aamutuimaan määritelmä ”kristillistä romaania”, tyydytään vain havaintoon, että Lundbergin kirjassa kristillisellä uskolla on päähenkilön elämässä ja ratkaisuissa keskeinen merkitys. Hyvä romaani antaa aina mahdollisuuden erilaisille tulkinnoille ja Jää jos joku on sellainen romaani.

Jää on erityinen romaani myös siksi että pitkiin aikoihin siinä on sympaattinen ja miellyttävä pappia päähenkilönä. Hän on inhimillinen ristiriitoineen ja puutteineen. Hän ottaa työnsä vakavasti ja seurakunta aistii tämän ja haluaa auttaa paimentaan.

Lundbergin romaani kertoo Petter Kummel -nimisestä papista, joka muuttaa Mona vaimonsa ja Sanna-tyttärensä kanssa syrjäiseen saaristoseurakuntaan. Kirjassa paikan nimi on Luodot, mutta kuten Lundbergin haastatteluista on käynyt ilmi, romaani on osin omaelämäkerrallinen. Lundbergin isä oli pappina Kökarilla sotien jälkeen ja samaa aikakautta eletään myös Jää-romaanissa, jossa Suomi palaa arkeen vaikeiden sotavuosien jälkeen.

Lundberg kuvaa tarkasti ja uskottavasti papin valmistautumista ensimmäiseen jumalapalvelukseen. Ahdistus ja kipu ovat läsnä nuoren pappiin astuessa seurakuntansa eteen. Seurakuntalaiset eivät ole hänelle kasvotonta, oppimatonta kansaa, vaan ajattelevia yksilöitä. Petter Kummel ei istu teologisessa norsunluutornissa ja pidä itseään muita parempana

Kiinnostava kirkkohistoriallinen sivujuonne kirjassa on Petterin tausta niin sanotussa Oxfordin ryhmässä, josta syntyi Moraalisen varustautumisen eli MRA:n nimellä tunnettu liike ja järjestö, jolla oli kannattajia Suomessakin. Ja on vielä tänä päivänä, joskin liikkeen uusi nimi on vuodesta 2001 ollut Initiatives of Change eli Muutoksen aloitteet. Ideana Moraalisessa varustautumisessa oli ja on vieläkin vaihtoehdon tarjoaminen materialismille. Itsetutkiskelu ja oman vakaumuksen korostaminen sekä maailman muuttaminen itsensä muuttamisen kautta ja aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon olivat liikkeen aatteita. Ihmisen muuttumisella ja uudistumisella oli myös vahva kristillinen lähtökohta mm. syntien tunnustamisessa. Kirjassa kerrotaan, että Petter Kummel oli lujasti sidoksissa järjestön tiukimpiin näkemyksiin ja että hän aikoi tunnustaa seurakunnan edessä nuoruuden seksuaalisen hairahduksen. Vaimon onnistui kuitenkin takoa miehensä päähän järkeä – tai kuten Lundberg kirjoittaa: ”Selvällä kiellä sanottuna kyse on siitä, että Petterin pelastaakseen Mona joutui murhaamaan kokonaisen uskonnollisen liikkeen.”

Vaimonsa ansioista Petter jättää Moraalisen varustautumisen ja hakeutuu syrjäiseen seurakuntaan ja alkaa löytää oman äänensä sielunpaimenena. Hän on jotenkin lapsenomainen, kuin ilman itsesuojeluvaistoa ja haluaa seurakuntalaisten parasta. Hänen vilpitön asenteensa saa vastakaikua ja seurakuntalaiset rakastavat sielunpaimentaan ja haluavat tukea häntä ja hänen perhettään. Vaimo Mona edustaa päinvastaista asennoitumista, järkevää ja maanläheistä.

Lundbergin romaanin ansaitsi Finlandia-palkintonsa. Sen ehkä erityisin piirre on kirjan kertojan ääni ja tapa millä hän tarinan ihmisistä kertoo. Tähän ääneen myös palkinnon jakanut presidentti Tarja Halonen kiinnitti huomiota. Harvoin on saanut lukea sellaista myötäelämistä ja ymmärtämistä, ihmisten kunnioittamista, kuin Jää-romaanissa. On helppo ajatella, että kirjailijan elämänkokemus näkyy tekstissä.

Romaanin lopussa papille käy huonosti. Lukijan silmäkulmaan nousee kuin varkain kyynel. Niin hienosti tarina on kerrottu.

Jää opettaa lukijalleen suhtautumista elämään. Hyvät taideteokset lisäävät tietoa ja ymmärrystä ihmisestä ja maailmasta ympärillämme.

Muistan erään rippikoulussakin käytetyn metodin. Leikataan lehdistä valokuvia, malleista, julkkiksista, taviksista, nuorista, vanhoista. Kuvat jaetaan osallistujille ja heitä pyydetään pohtimaan kuvan esittämän henkilön elämää ja kohtaloa. Tehtävänä on kertoa kuvassa olevan ihmisen tarina, siihen ehkä liittyviä vastoinkäymisiä ja ennen kaikkea mitä hyvää tämän elämässä voisi tapahtua. – Tehtävässä harjoitellaan kaikkivaltiaana olemista, kaikkivaltiaana kertojana, romaanikirjailijana oloa. Usein onkin ollut tapana ajatella, että romaanikirjailija liikuttelee henkilöitään kuin Jumala. Ainakin hänellä on valta tarinansa ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa.

Tällainen ”kaikkivaltiaan katse” on hyvä harjoitus varsinkin silloin kun toiset ihmiset elävässä elämässä ärsyttävät tai ottavat pannuun. Ulla-Lena Lundbergin kirjan kertojan kaikkivaltiaan katse on lempeä, vaikka se katsoo julmaa todellisuutta. Siitä on opittavaa.

Näissä tunnelmissa tänä aamuna avaan silmäni ja etsin sanoja, jotka muodostavat rukouksen: Jumala, sinä joka kirjoitit nimemme elämän kirjaan, kiitos tämänpäiväisen tarinan alusta. Kiitos siitä, että ajattelemme, toimimme, puhumme ja teemme tekoja, joista meidät muistetaan. Kiitos, että annat meille ajatuksia ja sanoja. Tulkoon tästä päivästä hyvä tarina meidän elämämme juoneen, jonka sinä meille lahjoitat. Aamen.