Katsoin nettiin lisätyt kuvat riemuylioppilaiden edellisestä tapaamisesta 25 vuotta sitten. Maailmanmeno oli minua pyöritellyt punamultapytyssä tuloksetta. Kesäpäivän vietin oksalla ylimmällä sattuneesta syystä. Siihen päättyi minun haaveeni tulla opettajaksi tai oikeastaan sen seuraukset. Lukutaidon levittäminen syrjäseutujen lapsille oli tullut tiensä päähän. Kouluissa oli vain juoppoja miesopettajia ja naiset kauttakulkijoita epäpätevyyttään.
Miksi sain häpeän Kesäpäivästä Kangasalla oli epäpätevien opettajien kiinnostus ihan muita asioita kohtaan kuin tutustuttaa lapsia kulttuurin saloihin. Siitä pitivät huolen kuplettilaulajat renkutuksineen. Se oli pikku padan korville sopimatonta kuulla. Tuo häpeä mielessä en antanut pienten tyttöjen laulaa joulupukin hirttämisestä tai koulun hammashoitolan kamaluudesta mummona.
Tänään olen rohkeampi riimityksen toistamisessa: Rakkaus on ruma sana. Tilalle on tullut kauniimmat laulut, komeammat laulajat ja sointuva kieli. Kouluajan muistoja se ei miksikään muuta. Rouva Koivisto masentui omista muistoistaan, kirjoitti kirjan vertaistueksi mielenterveydestä kärsiville.
- Minä niin rakastan laskutaitoa, sanoi pieni ekaluokkalainen.
- Wo Ai Ni Men, sanon mandariinikiinaksi, vaikka sitä ei ole koskaan koulussa opetettu. On pitänyt itse oppia rakastamaan omaa elämäänsä. Katsoin äskettäin Kesäpäivä Kangasalla runon kaikki kuusi säkeistöä. Tyydyn tuhannen laulajan esitykseen ja huomaan unohtaneeni lapsuudessa kuulemani laulun muunnellut sanat Syntisenlaulunmaassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti