keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Tänä aamuna säteilevänä

Elinkello pysyy aikataulussa ja siirtyy talviaikaan viisaria kääntämättä. Varmuuden vuoksi on niitäkin siirrettävä, kun virallinen talviaika alkaa. Muuten jonakin päivänä olisin tunnin etuajassa, kun aika seisoo eikä käki asuu enää minun kellossa.
Avaan radion viiden kieppeillä ja vedän peiton korviin. Vielä tunti omaa aikaa. Sitten aikamerkki ja uutiset. 
- Tänä aamuna kun millään en jaksaisi nousta, minä kuitenkin nousen.
Aamuhartauspuhuja herättää minut. Olen hetkessä virkeä ja menossa kaukana.
- Joko minua odotetaan? Onko jollakin hätä? 
- Hätä on, mutta se ei vaadi minua lähtemään. 

Seuraava lähtö parin viikon kuluttua. Muu uskonnollinen yhteisö on kutsunut minut juhlimaan syntymäpäivääni muiden vuosia täyttäneiden kanssa. Olen tiennyt juureni yli sadan vuoden ajalta. Ovat suomalaiset juuret, suomalaisessa maaperässä. Vaiettu häpeä on katkaissut tarinoiden kertomisen kysymättä. Kun olin nuori, en osannut kysyä. Hankin sedälleni nimellisen muistolaatan isovanhempien hautakiveen. Minun on muistettava hänet, syntyperän tähden vangittuna, kiusattuna nälällä ja sairaudella, hän kuoli 29 -vuotiaana. Isä oli silloin 12 -vuotias. Niskavillat eivät nouse enää pystyyn syyllistävän sormen heristelystä.

Koira pääsee kirpuistaan kuoltuaan. Olin jo vanhan koiran ikäinen vuosissa, mutta vasta elämän alussa. 12 -vuotiaana jätin lapsuuskodin koulutien jatkuessa kaukana kotoa. 
Radiolähetykset ja -jumalanpalvelukset alkoivat 1926. Hartausohjelmia olen kuunnellut eniten. Politiikan vatvominen on turhanpäiväisintä, mitä kuulen toisella korvalla. Joskus uudistusten mennessä yli hilseen annan palautetta. Tunnetila on niin voimakas, että on peilattava takaisin. Tähän asti, ei edemmäs on sinun ylpeitten aaltojesi raja.


Harvaanasutulla maaseudulla radioääni on ollut yhteys maailmalle. Maailma on kierretty ympäri katastrofista toiseen. Tänään olen lähtöpisteessä radion varassa keskellä kaupunkia, milloin pilvessä, milloin häikäisevässä auringonpaisteessa. Nostan katseen ylös läppäristä. Minua tuijotetaan. Vastapäisen talon katolla seisoo mies köyden varassa. Onko joku kiivennyt katolle hypätäkseen alas? Otan kameran ja parvekkelta kuvaan pilvissä seisovan miehen. Onneksi köysi ei ole kireä vaan myttynä katolla. Toinen mies narun jatkona kyyryssä puhdistaa maalikuplia katosta. Jälki muistuttaa kirjavan rotulehmän nahkaa.


Suomen itsenäisyyden ikäistä suomalaisuutta on minuun taottu päähän lakikirjalla ja raamatulla. Mitä enemmän on hakattu, sen kauemmaksi olen karannut. En tunne omakseni tätä maata. Olen sielultani saksalainen ja mieleltäni ruotsalainen, norjalainen, virolainen ja venäläinen. Harvassa ovat ne ihmiset, joiden kanssa kuulun samaan kielivähemmistöön. On niitäkin siellä täällä, ehkä talon katolla tänä aamuna. Otan valokuvan ja nostan kättä kiitokseksi. Käsi nousee ja hymy leviää korkeimmalla seisovan kasvoille ja katonreunalla istuva mies huomaa minut ja heilauttaa kättä. 


Astun potilashuoneeseen. Mustan Ukkosen hälyyttämät sukulaiset ovat poistuneet. Täti on halvaantunut. Kysyin tädiltä.
- Oliko markkinat? Hän nyökkää.
- Oli markkinat. Keskellä päivää koko suku koolla.
Tädillä on asiaa. Otan hänen käsilaukkunsa laatikosta. Pankkikirja on tallella. Hyvä niin. Sitten rasvaan tädin jalan. Toinen on vain tynkä amputaation seurauksena. Nyt on mennyt puhe. Käyn kerran päivässä syöttämässä neljän hengen potilashuoneessa. Kolme muuta potilasta on paketoitu tiukasti peiton sisään. Luulin heitä tajuttomiksi puolikuolleiksi. Syöttäessäni tätiä puhuin hänelle koko ajan. Ovella nostan kättä hyvästiksi. Ihme tapahtuu, jokaisesta sängystä nousee käsi viimeiseksi tervehdykseksi. Seuraavilla kerroilla kolme paria silmiä seuraa syöttämistäni. Potilashuoneen asukkaat ovat heränneet henkiin.

Palaan tähtimerkkikuvioon. Siirsin sen tutkimustuloksesta syntymäajan merkityksestä lapsen tulevaisuuten. Syntynyt terve tyttö. Sokeritopan käärepaperista reväisty lappunen tavoitti isän rintamalla.  Mitähän meistä on tullut? Heinäkuun lapsina 4, syyskuussa 2, helmikuussa 1 ja lokakuussa 1 sai syntymäpäivänsä. Marraskuussa ja huhtikuussa syntyneistä vanhemmista.  

Blogger käyttäytyy omituisesti. Kirjaudun ulos ja saman tien sisään jatkaakseni vielä hetken kirjoittamista. Eilen Blogger ehti nielaista koko kirjoituksen. Sitä ei ollut missään. Nyt tiedän nuo merkit. Blogger nikottelee ennen nielaisua.


Ydinperhettä en tunne. Ainoa mitä siitä voin tietää, on kiinalaisen horoskoopin mukaan ikäjärjestyksessä laadittu valokuva-albumi. Se antaa paremman tiedon, mitä meistä on tullut. Heinäkuussa syntyneillekin on oma vuotensa. Veljekset syntyneet samana päivänä, ikäero on 10 vuotta. 
- helmikuu taitelijoita
- heinäkuu (vapaa)muurareita
- syyskuu ei kampaajia
- lokakuu, elävät 215 päivää vanhemmiksi kuin maaliskuussa syntyneet. Vertailukohta puuttuu. Lokakuussa syntynyt kuoli myös lokakuussa 53 v. Ei elänyt vanhaksi tilaston valossa, virhemarginaali voi mennä metsään kuin gallupkyselyssä.

Syntymäkuukausi määrää, ettei meistä tullut sarjamurhaajia, diktaattoria,  poliitikkoja, Nobel-voittajia, lääkäreitä, hammaslääkäreitä, urheilijoita, Yhdysvaltojen presidenttiä.
Keväällä syntyneet kärsivät auringonvalon vähäisyyden vaikutuksesta D -vitamiinin puutoksena. Keväällä on merkitystä myös sairauksien synnyssä. Alzheimer ja skitsofrenia uhkaa meitä kaikkia. Ei ole vielä rokotetta estämään vanhenemista ja kuolemaa. Lait jo määräävät suomalaisen suomalaisuuden vauvasta vaariin. Minulla on poika Tunisiassa, joka tunnisti minut äidikseen Amerikasta WTC -tornien sortumisen jälkeen. Elämä on muovannut minut siksi, mikä minä aina olen ollut. Siihen ei laki eikä asetukset pysty.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti