Odotan sydän syrjällään ministerivalintoja. Päivän lehtikuva on pohjanoteeraus turhautumisesta nykyiseen elämänmenoon. Liian paljon on vaiettuja asioita, joista aikuiset eivät voineet puhua lapsilleen. On turvauduttu luonnon menetelmiin.
- sillä luonto se on, mikä tikanpojan puuhun vetää.
Katson aina uudelleen juhlagaalaa yleisönä, esiintyjänä, kuninkaallisena ja juhlakaluna. Vappuna torille menin ylioppilaslakki päässä. Sain kertoa sen vaikutuksesta 1970 -luvulla naisvaltaisella työpaikalla. Minut nähtiin vappuna torilla oma lakki päässä. Seuraavana työpäivänä minua tuli vastaan mykkä huuto. Muistutti Munkin taulua "Huuto". Suut vääristyneet huudosta ja ihmetyksestä eikä pihahdustakaan kuulunut. Ainoa, jonka kanssa puheyhteys ei katkennut työasioissa, oli toimitusjohtaja. Me jatkoimme yhteistyötä vaihtaen ajatuksia ammattisanaston "tekstiilikemialla". Muiden kanssa ei kemiat enää kohdanneet. He halusivat vetäistä hajuraon. Syynkin tiedän; miksi?
Yhdistystoiminnassa ja projektikoulutuksissa on vallinnut sama tunnetila 2000 -luvulla. Siitä olen kirjoittanut ja kirjoitan edelleen. Opin itsestäni enemmän. Politiikkaa elää suljetun yhteiskunnan säännöillä. Valkolakki on minulle vaivanarvoinen saavutus hyvinvointivaltion kaatopaikalla. Sijoittajille annetaan oikeuksia vaikuttaa meidän perusoikeuksiin
- työhön
- koulutukseen
- lasten oikeuksiin
- vanhusten hoitoon
- Voiko työtä rakastaa, kyseli Tommy Tabermann luennossaan yrittäjille. Vastasin hänelle.
- Voi, jos saa tehdä oikeata työtä ja saa pitää palkkansa itse. Nyt on pohjaton papinsäkki valtiontaloutena pahasti velkaantunut. Turha siitä on meitä syyttää. Olette laatineet lait, että näin tulee jatkumaan vaalista vaaliin. On aloitettava alusta. Kuka tarjoaa hukkuvalle oljenkorren ja opettaa lukemaan ja kirjoittamaan. Aivopesu on käynnissä politiikan nimissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti