Perjantai-iltaisin
kuullaan hartauksia elämänkaaren vaiheilta. Teologian tohtori Pirkko
Lehtiö, Helsinki. Virsi 549:1 ja 4. Virsi alkaa sanoin "Isämme, kiitos
päivästä". Vokaaliyhtye Cetus Noster.
Kuuntele aikaa 15 päivää
Anna minulle anteeksi, että olin pentuna kova suuttumaan. Muistutit siitä minulle 5-kymppisenä tultuani vanhempieni omaishoitajaksi. Se palautti minun muistini alakouluun Koivuharjun kamarissa. Nyt muistoksesi muistin syöpäyhdistystä, jonne muistamiset oli pyydetty osoittamaan.
Iltahartaus pe 27.04.2012
Pirkko Lehtiö, teologian tohtori, Helsinki
Olen velallinen. Olen ylivelkaantunut. En pysty maksamaan velkaani.
Olen velkakriisissä. Minäkö, jolla ei ole yhtään pankkivelkaa? Sinäkö,
jolla tuntuu kaikki olevan hyvin? Juuri me. Juuri mekin.
Olen joutunut pysähtymään Isä meidän –rukouksessa tähän asiaan. En
tarkoita sitä Isä meidän –rukouksen muotoa, jota me luterilaiset
käytämme Suomessa, vaan sitä toista muotoa, jota kutsutaan ekumeeniseksi
käännökseksi, sitä, jota käyttävät toiset kirkot maassamme. Miksi siis
on kaksi erilaista sanamuotoa, jotka aiheuttavat yhteisissä
kokoontumisissa hämmennystä? Yksimielisyyden löytäminen olisi varmaan
tavoitteena eräs askel kirkkojen ykseyttä kohti.
Mietin erään ystäväni kanssa, mikä on se velka, jota pyydämme anteeksi,
kun puhumme rukouksessa velasta. Siis näin ”anna meille anteeksi
velkamme niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme”.
Miksi velka, ei synti? Synti johtaa meidät monesti yksittäisten tekojen
tarkastelemiseen. Missä kohden olen tehnyt väärin? Mitkä ovat syntisiä
tekoja, ajatuksia, asenteita? Velka on jotenkin kokonaisvaltaista.
Yllättäen löysimme ystäväni kanssa ratkaisun: on kysymys rakkauden
velasta. Mitä se on? Olemme oppineet, että Jumala rakastaa meitä.
Rakastanko häntä? Häpeissäni joudun sanomaan: en, en aina, en ehkä
pohjimmaltaan edes tunne sitä, mitä rakkauteen kuuluu. Rukoilen siis
anteeksiantoa yhdessä muiden rukoilijoiden kanssa Jumalaa kohtaan
tuntemastani rakkauden velasta.
Rukous kääntää asian toisenlaiseksi, kun siihen kytketään ne, jotka ovat
velkaa minulle. Olenko valmis antamaan anteeksi hänelle, jonka olisi
pitänyt rakastaa minua, mutta ei ole rakastanut eikä rakasta? Olisinko
odottanut äidiltäni tai isältäni enemmän rakkautta, ymmärtämystä,
hyväksymistä kuin mitä olen saanut? On helppo hakea syyllisiä ensiksi
kodin piiristä. Iän mukana voi tulla armollisemmaksi ja näkee
vanhempansa oman aikansa lapsina, jotka ovat tehneet parhaansa. Kun
lasken toisten velkoja, pilaan sillä omaa tämänpäiväistä elämääni. Entä
jos annan anteeksi tällaisen velan? On kuin laskisi pois jonkin taakan.
Anteeksiantaminen vapauttaa ja päästää valloilleen rakkauden virrat,
jotka ovat olleet kahlittuina syytöksiin ja syyttelyyn. Samalla on kuin
saisi uudet silmälasit, jotka näyttävät erehtyväisistä lähimmäisistä
uudet puolet, heidän rakkautensa toisenlaiset kasvot.
Entä jos käännän kysymyksen jälleen toisenlaiseen muotoon? Olenko minä
rakkaudenvelassa joitakin toisia kohtaan? Jospa heidän
kykenemättömyytensä rakkauden ilmaisuihin onkin ollut siinä, etten ole
nähnyt ja tajunnut heidän rakkauttaan ja siten estänyt heitä
osoittamasta rakkautta minulle. Rakkauden velka, jota olemme laskeneet
toisen tilille, onkin pyyhkäisty pois tai pienentynyt huomattavasti, kun
lähden anteeksiantamisen tielle. Olenko valmis tällaiseen muutokseen?
Jos anon Jumalalta anteeksiantamista itselleni, minulta kysytään,
millainen on suhteeni häneen, joka on loukannut minua, vähätellyt minua,
työntänyt rakkaudettomasti syrjään, vahingoittanut elämääni. Se muutos,
jota odotan toisessa, pitääkin ensin tapahtua minussa. Elämän lait ovat
usein toisenlaiset kuin luulemme. Voin siis olla velkaa
anteeksiantamisen jossain särkyneessä ihmissuhteessa. Velkojasta tulee
ensin velallinen, sitten anteeksisaaja ja lopulta anteeksiantaja.
Rotusorron päätyttyä alettiin käyttää totuuskomissiota, jonka edessä
toista loukannut ihminen tunnustaa tekonsa loukatun läsnä ollessa. Jos
velkamme koskee ihmistä, jota emme voi enää tavoittaa, Jumalan
totuuskomissio on aina olemassa. Rehellinen, ilman selityksiä esitetty
anteeksipyyntö tuo anteeksiantamisen, saan anteeksi vanhoja rikkeitä.
Jumala pyyhkii velan pois. Siitä on kysymys Isä meidän –rukouksessa.
Ihmisten keskinäiset suhteet perustuvat luottamukseen. Luotanko toiseen
ihmiseen? Millainen on näkemykseni hänestä? Olenko epäluuloinen hänen
motiiveihinsa nähden? Vai heijastanko tällaisen epäluottamuksen häneen
siksi, että en itse luota häneen? Jälleen olen vastakkain omien
asenteitteni ja ajatusteni kanssa? En voi puhua toisten luottamuksen
puutteesta, ellen näe omaa tilannettani.
Jumalan rakkaus meitä kohtaan on syvä. Se pyrkii upottamaan meidät
itseensä. Jumalan rakkaus kertoo siitä, että hän antaa meille itsensä
Kristuksessa. Käsittämätön rakkaus kätkeytyy käsittämättömään
sijaiskärsimykseen. Mutta vielä enemmän: vasta ylösnousemuksen ihme
sinetöi tämän. Rakkaus hyväksyy ja ottaa vastaan repaleisen ja heikonkin
rakastamisen yrityksen, jopa siihen kelpaamattomuuden.
Jumalan rakkaus ei valitse kohdettaan. Hän rakastaa, vaikkei saa
vastarakkautta. Rakkauden velka on kutsu hänen yhteyteensä, ei vaatimus
maksaa joskus velka takaisin; siihenhän meistä ei ole. Rakkaus ei
laskelmoi eikä pidä kirjaa rikkeistä. Jumalan rakkautta ei voi ansaita
millään tavalla. Tätä anteeksisaamista, rakkauden velkaa pyydämme siis
anteeksi. Ylivelkaantunut vapautetaan velasta. Velkakriisi on vältetty.
Siksi rukoilemme ”Anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme.”
Virsi:
549:1,4
Tämä on ainoa kopioitu hartauspuhe Syyssinfonia -blogissa. Keskustelemaan en ole pystynyt, kun ei ole ollut keskustelukumppania. Sähköposti on lyhyin tapa vastata ja hymiö vielä lyhyempi. Nyt lopetan synkät yksinpuhelut syyllisenä ja vastaan ulkopuolisille.
- Tuota en tullut ajatelleeksi lähtiessäni omaishoitajaksi ja yhteisten asioiden prokuristiksi.