Kuolema

Voi surkeus, ei ole lukijoita eikä kommenteja. Olenko jo kuollut. Kirjoitukseni jäävät elämään verkossa, kun munalukollisista päiväkirjoista on vain kannet jäljellä. Pöytälaatikotkin on heitetty lattialle ja sisältö levitetty ympäri huonetta.

Tulihan se totuus julki. Köyhimmät yksinhuoltajaperheet eivät saa lapsilisää, se katsotaan heille tuloksi. Minua helpottaa, kun päästään vihdoinkin asiaan suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Onneksi on Stubb ja nootti, joka annetaan naapurille, jonka muuttumiseen Ahtisaari uskoo rauhan ylläpitämiseksi. Sodat loppuvat, kun Suomi-neito liittyy Natoon.

Kunnia ja Kuolema pitävät paikkaa blogeissani toistaiseksi. Minulla on muuta tekemistä. En sure lukijoiden ja kommentien puutetta, vaan iloitsen siitä mitä minulla on. Olen ollut rikas ja minulta on otettu kaikki ulosmittauksella, välimiesoikeudella uhaten ja vapaaehtoisesti luopuen rikkaille, joilla on työhuoneelleni enemmän käyttöä. 

Ei toteutunut ohje myydä kaikki ja antaa rahat köyhille. Se oli kukkaronvartijan oma ajatus varkaana ja yhteinen sopimus kavaltamisesta 30:stä hopearahasta. Silmät aukesivat eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hirttäytyä. Rahoilla kirkon vanhimmat ostivat veripellon muukalaisten hautausmaaksi.

Kumpi oli ensiksi: muna vai kana?

Keväällä 1961 ounasteltiin jo elektronisia aivoja, tietokoneita ja tekoälyä. 2011 uhotaan yo -kirjoitukset tehtäväksi tietokoneella. Palasin alkuun puhelinkeskustelussa. Mikä siellä lapsuuskodissa oli niin ihanaa lomilla vanhempien luona? Vanhemmat ilahtuivat lastensa kotiinpaluusta, kaikki oli niin hellää ja hyvää. Siihen asti kun olimme sinkkuja! Siitä kertovat voimauttavat valokuvat: elämäntarina, tunneperhe, omat roolit ja puolet työyhteisössä. 

Meillä on tuntematon käsite lailla määritelty työyhteisö; yrittäjänä, maatalousyrittäjänä, omaishoitajana, perhehoitajana. Se on jokaisen oma asia. Vain Pentti Linkola kalastajana edustaa vanhaa itsensäelättämiselinkeinoa. Optiomiljonäärit eivät näe halkoja omissa silmissä, vaan peittävät toisten silmät kalvoilla, ettei heidän optionsa näkyisi eikä omakehu kuuluisi kaatopaikkakansalle.

Wiljami on kaapattu

Yritin selvittää sitä jo eilen, kun sain maksumuistutuksen Wiljamin kotivakuutuksesta. Kela, vakuutusyhtiöt ja pankit ovat keittäneet sopan omalla reseptillä. Sitä he maistelevat, onko tuoreista raaka-aineista keitetty soppa jo syötävää. Kelalle on jo toimitettu valtakirja, että saan toimia veljeni kirjurina. Hän oli melkein sokea, kun 45-vuotiaana oli harmaakaihi sumentanut silmät. Kelalle hän olisi rahastuksen kohde näkövammaisena. Hän sai kuitenkin näkönsä takaisin kaihileikkauksella. Siihen pääseminen on oma juttunsa; tieto-taitoa on leikata, mutta kuka sillä saa rahastaa.

Puhuminen omasta puolesta on yhtä vaikeaa, kuin Veikon antama puheopetus kesäkotipossulle. Veikko ruopotteli 2 viikkoa tuottaen mielihyvää possulle ja possu oppi sanomaan 'kiitos' possujen kielellä:

- Nöf! Se sisälsi kaiken yhteisymmärryksen possun ja kasvattajan lyhyen kesän aikana. Jouluna possu omena suussa kiitti hyvästä kesästä.

Kela-asiointi on loppuun käsitelty tälle vuodelle. Vakuutusautomaatti pitää kiinni tehdystä sopimuksesta, johon kohdistuva maksu ei osunut kohdalleen. Soitan asiakaspalveluun. Siellä on sama käytäntö ohjaamassa näpyttelyä kuin kaikissa isoissa organisaatioissa älyautomaation opetuksessa. Kun vihdoin pääsen perille, kysyn:

- Onko siellä automaatti vai ihminen vastaamassa?

Sanoi olevansa ohjelmoitu ihminen vastaamaan. Maksu on maksettu, mutta se on ohjautunut eri kohteeseen. Samoin sain kaikkien tuusniemeläisten maksamattomista veroista ja laiminlyönneistä tiedot vastuullisena, kun olin pudistanut tomut jaloistani isän kuoleman jälkeen.

MIKSI, sitä kysyin ja kysyn aina uudelleen uusien rahastajien edessä. Kuinka voin sanoa irti vakuutuksen, jolla ei ole mitään merkitystä.

- Lähetänkö valtakirjapyynnön veljellesi, että voit hoitaa hänen vakuutusasiaansa?

- Tule veljesi kanssa toimistoon asioimaan, että veljesi allekirjoittaa irtisanomisen. HÖH!

- Asun Lahdessa ja vanha veli Tuusniemellä. Ei ole käynyt luonani koskaan edes kylässä.

Tämä puhelinneuvottelu saa minut arvioimaan uudelleen kaikkia vakuutusmaksuja. Niistä vakuutuksista pitää päästä eroon.

24h Verkkokirjoittajan talossa:

On minulle edistystä, 

• kuulla klo kuuden aikamerkki, 
• kuulla klo seitsemän uutispätkä, 
• kuulla klo 7.50 aamuhartauden pitäjän, Larikan nimi, 
• kuunnella klo kahdeksan jälkeen Erno Paasilinnan haastattelu sängyssä. 
• Siinä oli jotakin sanomaa älyköistä. Lähiökodin puolesta Virpi Hämeen-Anttila toi julki, eivätkö älyköt asu erilaisissa hienostoympäristöissä. 
• Kuulen klo kymmenen uutisista maahanmuuttajien olevan enemmistönä joillakin asuntoalueilla. 
• Vihtaniemellä seitsemän talvisavua on sammunut, tilalle kunta on tuonut n. 100 uusrikasta kunnan mökkiläistä.

En ole syrjässä yhteiskunnasta enkä pudonnut kuin eno veneestä. Mustalaisleirit muuttavat taivaaseen.

Juurakon Hulda

Juurakon Huldan kuunteleminen onnistui vasta kolmannella kerralla, sunnuntaina iltapäivällä soi puhelin, illalla läksi ajatukset harhailemaan. Maanantaina klo 11.00 uusinta-aika oli vapaa ja nyt tiedän Juurakon Huldasta puolet.   
Hella Wuolijoki on tuttu tyyliltään kirjoittaessaan vahvoista naisista, jotka itse kohentavat omaa sivistystasoa opiskelemalla. Itsekin ehdin mukaan omakohtaisesti toteamaan, kuka saa opiskella ja kenenkä tiedonhalu on turhaa ammatillisesti tai kansalaisvalmiuksen ylläpitämiseksi.

Tiesin lähtökohtani Vihtaniemellä yhtenä pienviljelijän tyttärenä. Olihan naapurit tuttuja, minkä Vihtalahden emännätön, omaisuudesta isorikas, muuten järjenköyhä isäntä pisti paksuksi emäntäpiikojaan ja lähetti heitä enkelintekomatkoille rahatukko kourassa. Lopun aikaa tyytyi miespalvelijaan. 
Mantereen puolella olivat maasta rikkaat talolliset, jotka luulivat omistavansa heitä palvelleet piiat ja rengit. Näistä suitsienpurijoiden sanomisista sain kuulla 50 vuotta myöhemmin. Käsittelen aikaa Öllin isän oppivuosina. 

Saunaniemen kansakoulussa ei ollut eriarvoisia lapsia, kaikki olimme samoista lähtökohdista sodasta palanneiden isien jälkikasvua. Oli mentävä eteenpäin. Minäkin halusin oppia enemmän. Olin vasta 12 v, kun jouduin vieraalle paikkakunnalle Tuhkimoksi tädin perheeseen. Elosta ja olosta kertoo rehtorin korvasta taluttelu ja polliisin virkavalta, josta sain kuulla kolmen koplan tytöiltä. He olivat kärynneet myymälävarkaudesta. Jumppatunnilla pallopelissä sain tuntea Akin kynsien tehon sohiessa silmiäni estottomasti. Juurakon Huldalla torpassa oli olo turvallisempaa siihen asti kunnes lähti Helsinkiin Taivaanrannanmaalarin mukaan ja joutui sisäköksi tuomarin huusholliin.


Oman opiskeluajanasumisen olin järjestänyt hemiplegiarouvan luona luvaten auttaa häntä jokapäiväisissä askareissa. Jouduin jättämään hänet kesken lukuvuoden, epäluulot minua kohtaan lisääntyivät oikeudella uhkaamiseen asti. Opettajaopistossa oli toiset rajoitukset naisille; pysyä naimattomana. Ei meillä ollut seurustelusuhteita, paria salarakasta lukuunottamatta. Se oli omalla luvalla lähteä sulhonsa mukana talvikisoihin tai tulla raskaaksi opettajien sitä huomaamatta.


Oma taivaanrannanmaalari tuli elämääni painostuksesta, "kun akka on puhemiehenä, on piru perämiehenä." Olen kääntänyt nämä kokemukset Kapun ohjeeksi kuninkaallisille satamajätkäseikkailuun heittäytymisenä. Sain lapsilleni terveet geenit, joista maksoin oppirahat. Geenipankki muuttui rastiksi ruutuun (X) elää avioliitossa. Se oli tuhoontuomittu liitto jatkaa koko elämän ajan. 
Pysyin suomalaisena (Äiti Teresana), Isä Camillon lapset ovat puhtaasti kahden saksalaisen lapsia, puhdasrotuisia arjalaisia. Olen vain lisääntynyt suvuttomasti, jos joku on halunnut minut äidikseen kaukana kotimaasta.


Kun oma elämänkaari on vaiheessa, jossa vanhempani ovat kuolleet, olen Juurakon Huldana taas koputtelemassa opintienoville 2000 -luvulla. Voin olla tyytyväinen, että olen voinut sälyttää siviilisäätyni sinkkuna. Ammattisanastoa sain käyttää esimiesjohtajan kanssa, jonka kuva minulla on läksiäisistä mallimestarin kainalossa. 
Toinen vastuunkantaja on yhteiskuvassa tähtisopraanon halauksessa. Hyvä niin, yhteinen intressimme on tulevaisuuden tutkimus eikä ihmissuhteiden vatvominen. Se leimaa tätä päivää, jos halaa jokuta, ymmärtää halattu väärin eleen ja puolustautuu; 
- Olen naimisissa. Halaamisesta on tullut viisarinvärähdyksen testitilanne. Jos tulee torjutuksi, voi raivo purkaua raiskauksena tai johtaa eroottiseen hautausmaahan jo elävältä. Sijoittajamuukalaiset päätyvät muukalaisten hautausmaahan ja niitä on täynnä maailma papualaistenkin mielestä.

Mitä Hella Wuolijoki kertoo Juurakon Huldasta toisessa osassa. Taisin jo ohittaa oman tarinani Huldan tarinan puolenvälin, olenhan lukenut viime vaalien aikaan alkaneet blogikirjoitukseni uudelleen enkä löydä mitään edistystä naisten aseman parantamisessa. Edelleen sukupuolet ovat eriarvoisia julman jumalan kiinalaisessa helvetissä. Nais- ja nais-, very nice asiassa kuin asiassa. Yhden ilmaisen äänen annan naapurin pojalle, kun se on mahdollista naapurina. On kuin äänestäisin itseäni, mutta olen yli-ikäinen ehdottomasti ja yrittäjänä ehdottomasti ilman työhistoriaa. 

Muistinsa menettänyt kansakoulunopettaja antaa tälle ajalle nimen. Muistan sen alkaneen dementoituneen Komukin lähtiessä kierrokselleen entisten oppilaittensa koteihin kestittäväksi joka päivä uudessa kohteessa. Venemestari esitteli Vihtaniemellä ammattinsa: Venemestarina veneenteko ja mieronkierto. 

Suomalainen ammattitaito on ulkoistettu, jäljelle jää mieronkierto. Komukit sitä jo toteuttavat maakunnissa ja maailmalla eikä heillä ole ammattiosaamista missään asiassa, kiertävät vain mieroa.

Vapaus

Blogini ovat kaksosia ajassa kuin Turku ja Tallinna kulttuuripääkaupunkeina. Tänään yhtä vaikeita kirjoitusalustoja kumpikin. Siinähän pitävät paikkaansa kuunnelman ajan Juurakon Huldasta. Euron puhelu keskeytti kuuntelemisen. Yritän uudelleen tänä iltana. Pidin vahtia, ettei Epookin uusinta mene sivu suun. - Isäni maa -  saksalaisen perheen tarina (Wibke Bruhnsin dokumentaarinen tarina, suomentaja Marja Kyrö) Minua viehättää kaikki kuulemani, lukemani, etsimäni, löytämäni yhteydet, jotka jotenkin liippaavat läheltä. Nyt olisi aika tehdä yhteenveto aineistosta, jota olen kerännyt, vartioinut aarteena kuin pikku peikko peukkuluinen kosiomatkaltaan Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuusta katsoen.

PEIKON KOSIORETKI 

Kerran pikku peikko peukkuluinen

lönkkäkinttu, vääräsääri

sykkyrälle hännän kääri,

puhdisteli tarkkaan rinnuspielen,

asetteli kielen

aivan keskelle suuta.

Sitten pikku peikko peukkuluinen

peikkoneitosta näin kosi:

"Aikomus on mulla tosi

vaimokseni ottaa pikapuolin

peikkoneito, jonka huolin. 

Mitä sanoisit siihen?

Sanoisitko pikisilmäinen 

kiirekieli, pirppanokka,

että paremmalle rokka

maistuu, kun on kaksi maistamassa.

Sitä paitsi aarrekassa

vartoo piilossa mulla."

Vastas siihen neiti pirppanokka

kiirekieli peukkuluinen:

"Kovin olet simasuinen,

oletpas nyt aivan kallellasi.

Tiedän kaiken aartestasi:

Kuu on mokoma aarre!"

Silloin pikku peikko peukkuluinen

vääräsääri, kyhmyvarvas

suruksensa tuosta arvas, 

ettei tule mitään peikkohäistä.

Kovin oli yksinäistä

peikon kotiinsa käydä.

Tarkistan harjoitusblogistani päivämäärän, 14.9.2006, milloin minut oli erotettu rekisteröidystä yhteisöstä. Minulla ei ollut oikeutta kirjoittaa ilman kokemuskertomuskoulutusta omasta kokemuksesta. Kovin oli orpo olo. Meitä kuitenkin etsittiin, vastasin kutsuun ja avasin uuden tulevaisuuden oven. 

Yhteiskunta junnaa paikallaan, eteenpäin on elävän mieli, mutta olemme suljetun yhteiskunnan rajoilla kolkuttelemassa omistaaksemme palan Venäjän maata. 

Kirjailija Torsti Lehtinen peräänkuulutti kirjoittamisessa yhteiskunnallisuutta. Sitä minulta ei puuttunut eikä osallistumista kieltänyt uusi suljettu yhteisö. Päin vastoin sain palautteen: Olitko mukana? Jos et ollut sinun olisi pitänyt olla. 

Näillä toivotuksilla nyt olen ollut Otavassa, kun samaan aikaan naapurissakin olisi ollut mahdollisuus osallistua.

Kun lähellä on niin puskee,

kun kaukana on niin ammuu.

Syksyllä 2010 iloitsin Otavan kampuksella nähdessäni maamyyrän(kontiaisen) nostamat multakasat. "Kuinka mieletöntä on lentää ja laulaa", kuulen kontiaisen tuhahtelevan. Luulin kirjoitusta lukiessani, että marjaskarhu oli herännyt talviunilta, kun niin ärisi. Mitä saa kirjoittaa ja miten. 

1950 -luvulla vaihdoin kieltä, että kirje- ja päiväkirjasalaisuus ei ollut kaikkien luettavissa. Tästä alkaa minun tandemoppiminen puolet ja puolet saksaa ja suomea. Kuinka olen päätynyt valtionuskontoon. Perhe on yhteiskuntaa pyörittävä ratas, merkitys laajenee maahan ja maailmaan. Vanhempieni työtä en koskaan arvostele palautteella menestyksestä. "Kuule, faija ja mutsi, ihan tuota en olisi uskonut." Heidän selviytymistarinastaan kylläkin ihaillen ja henkeä pidättäen, muistoa kunnioittaen.

Aloittaisin tänään, mutta yhteiskunta on siirtänyt sivuraiteelle odottamaan hyökkäyksen jatkamista. On kylmää kyytiä lainlaatijoilta, kuinka meille kunnissa käy. Se ei ole minun päänsärkyni, sitä saa potea palaniuhkit, kun en ole päättäjänä. Olen valituspäätösten odottaja. Hyvää ei odota koskaan liian kauan, mutta kielteiset päätökset roikottavat meitä löyhässä hirressä. Odotusajan lyhentämiseksi pieni, vihreä limalötkö roikkuu pää alaspäin posliinikukassa. Itse lepään lepakoiden luolassa. Siellä ei tapahdu mitään sopimatonta sukupuolten välillä. Se tapahtuu mediamaksulla teeveessä, kun inhorealistiset tunteet kyrsivät selkäpiitä enkä minä ole ainoa kyrsitty. Rottien järsimä ja punkkien purema kylläkin 15. yön painajaisissa.

FERNANDO PESSOA: HETKIEN VAELLUS 1974 Ricardo Reis, Mestari 12.6.1914

Mestari, levollisia

ovat kaikki hetket

jos menetämme ne

kuin maljakkoon

kukkia asetellen.

Ei ole suruja

eikä ilojakaan

elämässämme.

Taitakaamme siis,

viisaat varomattomat,

ei elää siitä,

vaan kulkea sen halki,

tyynen järkkymättöminä,

pitäen lapsia

opettajinamme,

ja silmät täynnä Luontoa...

Aika kuluu,

ei kerro meille mitään.

Vanhenemme.

Taitakaamme melkein

vahingoniloisina

tuntea lähtevämme.

Ei kannata

tehdä elettäkään.

Emme mahda mitään

julmalle jumalalle

joka ahmii omat lapsensa.

Martta-merkki hautakivessä

Poimikaamme kukkia.

Kastakaamme ohimennen

keveästi kätemme

rauhallisiin jokiin

oppiaksemme

itsekin rauhallisiksi.

Auringonkukat, auringolle

alati kuuliaiset,

elämästä poistukaamme

tyyninä, katumatta

edes sitä

että olimme eläneet.

Levollisista hetkistä kaamoksen hipoessa vielä kaksi päivää Suomi-neidon päälakea.

Koukussa

Aamuhartaudessa kirkkoherra puhuu nukkuneensa ongenkoukku peukalossa yön yli, kun ei itse onnistunut sitä poistamaan. Pikku-pojat olivat lähteneet lammelle onkimaan. Välineenä pitkä vapa, siima, koho ja koukku,  johon mato pujotettiin syötiksi. Kaikki oli valmiina ensimmäistä heittoa varten. Koukku tarttuu toisen pojan huuleen. Pojat lähtevät ensiapuun, toinen kantaa vapaa, toinen on koukussa, josta kiemurtelevaa lieroakaan eivät uskaltaneet poistaa. Näin olemme koukussa kuka mihinkin.

Minä itse kiemurtelen koukussa pääsemättä irti koukuttajan kynsistä. Minusta pidetään kiinni viimeiseen asti. Olen luullut voivani valita, mutta luulo ei ole tiedon väärtti. dna lähestyy ilmoituksella: 

- Tervetuloa DNA Klubiin!

Minut on nimetty DNA klubin asiakasviestinnän kohteeksi. En tarvitse muuta DNAlta kuin laajakaistayhteyden. Ei luulisi olevan monimuotoista. Pitäkää vähän matalampaa profiilia, en ole yllytyshullu, vaihtelunhaluinen enkä niin tyhmä, miksi minua luulette. Voin saada DNAsta tarpeekseni ja vaihdan kilpailijan leiriin. Rokka sanoi sodassa.

- Älä sie ruppee minnuu kehumaan. Sodassa tien, mitä pittää, mutta mukulakivvii en asettele polokujen varrelle. 

Odotan yhden ilmaisen äänen antamista seuraavissa vaaleissa. Kirkon vaaleissa äänestin ennakkoon Lahden srk:n äänestyspaikassa. Sain ehdokasluettelon ja äänestysohjeet postissa. Sen verran kirkoilla on yhteistyötä. Nokiamissiota katson kuin anglikaaninen pappi kiertäessään uskonmenoja alkuasukkaiden henkienpalvonnasta hedelmällisyysriitteihin. Katson kaikkea enkelinsilmin siunaten, mikä on sen arvoista. Olen onnekas monestakin syystä. Olen tullut hukutetuksi, mutta pomppasin iloisesti ylös kuin ongenkoho vapautuessani syöttiintarttuneesta saalistajasta.

Noudatan Rudolf Steinerin sosiaalista peruslakia projektia muuntamalla. Komukit kiertävät maailmalla unohtaen perustehtävän, miksi ovat lähteneet merta edemmäs kalaan. 

Kahden maan kansalainen

Kun tulee aika, tulee neuvo.

Nyt viimeistään on hyvät neuvot tarpeen joka taholla. Takana on kirkollisvaalit ja seurakunnissa on valitut saaneet tehtävänsä. Olen ollut liikkuvaista kalustoa, että kauttakulkemani seurakunnat ovat jääneet kirkollisveron kerääjiksi. Kotikirkkoni, Tuusniemi, on tutuin jo siltä ajalta, kun Isoisä souti järvimatkan Vihtaniemeltä kirkkoon. Toi nälkäpalkalla kirkonrakentajalle evästä kotoa. Pappi sanoi tuusniemeläisiä oekeeksi immeisiksi verratessaan eri pitäjien ruokatuomisia keskenään. Tuusniemeltä tuli parhaat eväät. Isä tuli rintamalta viemään tyttärensä kastettavaksi kirkkoon. Kirkkoherra kyseli niistä kaatuneista, jotka tulivat saman kuorma-autonlavalla, isä ainoa elossa. Oli kesä ja arkut olivat lastattu pinoihin. Sen näin Tukevan Taunon sota -elokuvassa.

Lapsena käytiin pyhäisin kirkossa, osalistuin minäkin papin hautajaisiin. Kävin rippikoulun vieraalla paikkakunnalla, jossa uskonnonopettajastani tuli piispa. Muuttojen yhteydessä seurakunnat vaihtuivat jääden kaukaiseksi. Aikuiseksi tultuani kirkon naisnäkökulma oli jo silloin julkilausuttu: Huora. Eikä puheet ole miksikään muuttuneet naispappeja ja -piispoja valitessa.

Palasin syntymäkuntaani vanhempieni hoitajaksi. Kirkossakäynti jatkui isän kanssa totuttuun tapaan. Maallikkojäsenet näkivät rahastuskohteen. Kirkonkammarin vuokraa nostettiin, kun tulin uudeksi vuokralaiseksi. Maksoin kalliisti sähkölämmityksestä, harakat nauraa räkättivät haaskalla kuin siantappopäivänä odottaessaan tappaisia. Poliittiset luottamushenkilöt eivät voineet salata tyytyväisyyttään. Hetken kesti elämä sekin synkkä ja ikävä. Huijarit olivat jo jalkautuneet maakuntiin.

Harakka opetti minulle venäjää rah-rah-manovina. Oli tarpeellista kunnan bisneksien kannalta, kun se toi venäläiset naapuriksi Vihtaniemelle. Heille on minulla varattuna muukalaisten hautausmaa lapsuuskodin uimarannassa. He tarvitsevat sen, eihän ulkomaalaisilla ole oikeutta omistaa maata Venäjän raja-alueella. Kyllä Siperia opettaa, kun en rakenna valtion omistamalle maalle, vaan olen työleirillä. Siksikö,  että
- Kyllä ne ovat.
- Viisaita ovat, kun turvaavat omat raja-alueensa.
- Tyhmiä suomalaiset, ottamalla lahjusraahaa upporikkailta venäläisiltä.


Enää en tiedä, missä ollaan menossa. Ja mitäpä se ketään liikuttaa. Paneudun nobelkirjaan "Vihreä talo" ja luen blogikirjoitukseni alusta lähtien. Lisään kappalejaot, lukijoiden haukata happea välillä. Sisältöä ei tarvitse muuttaa, oli yhtä totta silloin kuin tänä päivänä vaalista vaaliin. Päijät-Häme on Suomen ylivelkaisin alue suurkunnaksi yhdistymättäkin.