Kukkopoikia ja äitikanoja

Kaikki toitottavat kuluneista polvistani. Pitää ottaa tekonivelet. Kun en ota, lähetetään minut psykiatriseen hoitoon. En mene. Puolustuksekseni sanon.

- Jos polvessa on kusta, sitä ei ole päässä. Ja toiseksi.

- Jos minun polvet ovat kuluneet, viistäisi reppu maata. Olisin Munamiehen mummo. 

Minä olen minä hoitovirheineni, jotka lääkärit ovat minulle aiheuttaneet. Ruotsalainen lääkäri Cristina Doctare tietää, mitä on kohdata sodan kauhut kokeneita naisia. Sitä ei voi vihreässä aallossa edennyt lääkäri tietää, että meilläkin on ollut ja on edelleen väkivaltaa ja kiusaamista.

Vitas ei lakkaa rakastamasta tytärtään ja siksi häntä ihailen. Munamiehen hypnoosi paljastaa, että oli hyvä olla äitikanan pesässä, mutta siellä tuli tungosta. Pakattiin kennoon ja tuli pimeys. Munamiehen toivon kuoriutuvan ja elävän taiteilijana ihmisten iloksi. Taitaa vain olla niin, että meiltä niin harvat ja valitut ovat kuuluisuuksia nuoresta iästään huolimatta. Mitä nyt yksi Anna tokaisi pitkän linjan puurtajasta.

- Vittuuko sitä viittätoista vuotta pakertaa, kun tähdeksi voi syntyä yhdessä yössä.

Olen koko ikäni pakertanut, mutta minusta ei mitään tullut. Valitettavasti en tunne yhden yön tähden ainoatakaan viisua enkä edes taiteilijaa ulkonäöltä. Ei olla ollut samoilla kiertueilla Jamaicalla eikä Aasiassa. Siellä kävi vain lipotar ja suomibrändi - ryhmä orkesterin mukana tekemässä itseään tunnetuksi veronmaksajien rahoilla. Seilaan omillani youtubessa ja löydän aina uusia esityksiä. On hyvä jos muutkin pitävät lapsia opettajina ja silmät täynnä luontoa, ettei anna itse huonoa esimerkkiä lapsille ja nuorille. 
Meistä sota-ajan lapsista on vähän valokuvia. Nämä kuvat ovat siksi tärkeitä, ovathan lapset aina lapsia. Nenämahaletkussa isosisko pikkusiskon vierellä silittää siskon poskea. Siinä on hellyyttä molemmin puolin ja mummokin saa osansa jakaessaan näkemänsä.