 |
| Åiti -tiikerin vapaapäivä |
Olen katsonut liikaa keskitysleirikohtaloita. Siksi otan etäisyyttä toiseen maailmaan, villiin luontoon. Poissa on kiire ja työ.
Siitä on lähes 20 vuotta, kun äitini kuoli. Hän ei olisi enää halunnut juhlia 79. syntymäpäivää. Mutta juhlat oli määrä pitää, vaikka ne olisivat olleet hautajaiset. Viimeisenä äitienpäivänä hän oli jo vuodeosastolla lepäämässä kipujen kanssa. Kaikki kolmoshuoneen asukkaat olivat poissa, kun lauantaina illansuussa menin käymään. Toiset olivat kotilomalla, mutta missä on äitini. Kolmonen oli tyhjä. Kysyin toimistosta ja äitini löytyi nelosesta muiden potilaiden ja vieraiden joukosta ylipaikalta. Hän ei tunnistanut, missä oli. Oli markkinat.
Pesuallas melkein ulottui sänkyyn ja jollakin oli pyykkipäivä meneillään. Hän litrutti jotakin rättiä altaassa ja höpisi pyykinpesun tärkeydestä. Samassa huoneessa 5 potilassänkyä ja neljällä potilaalla useita vieraita. Ainakin parikymmentä henkeä neljän hengen huoneessa. Olen pyörällä päästäni, kolmonen tyhjä pedattuine sänkyineen ja naapurihuone täysi kuin turusen pyssy.
Menin kotiin ja soitin sairaalaan. Enhän muuten uskaltanut arvostella järjestelyjä.
- Me asumme jo ahtaasti kotona ja odotin, että äiti saisi olla rauhassa laitoksessa kuolemankivussa. Miksi hänet on siirretty täyteen huoneeseen? Tiesinhän kysymättäkin, että tyhjässä huoneessa ei tarvitsisi käydä.
- Toivon että äitini siirretään takaisin kolmoseen. Käyn häntä siellä katsomassa äitienpäivänä.
- Seuran vuoksi hänet siirrettiin neloseen, ettei tarvitsisi olla yksin, sain tuohtuneen, kipakan vastauksen.
Äitienpäivä valkenee, vierailuaika alkaa. Äiti on kolmosessa ihan yksin. Istun hänen sänkynsä vieressä laskematta minuutteja. Äiti nukkuu. Kuinka hauraaksi ihminen tulee ennen loppuaan?
Siinä istuessa ajattelen äitini elämää; viemässä ahomansikoita kirkonkylän emännille. Alle kymmenvuotiaana enonsa ja setänsä huushollia hoitamassa, kun vaimot tekivät kuolemaa synnytyksen seurauksena. Sekin matka Juojärven yli, kun setä juovuspäissään oli ottanut vaimonsa mittoja arkkua varten. Äiti pakeni ulos ja jatkoi juoksua järven yli ilman päällysvaatteita. Sen hän muisti kertoa, kuinka kääri kätensä esiliinaan ja jatkoi juoksua kotiin. Oliko matkan pituus lähes 15 km yötä vasten talvipakkasella?
Kesälomalla mummolassa tyttöjen kanssa muistan äidin sanoneen.
- Minulla ei ollut koskaan aikaa levittää huopaa nurmikolle ja ottaa aurinkoa. Aina piti olla työntouhussa, kun nuorempia sisaruksia oli lähes kymmenen.
Näin hän virkkoi katsellessaan lapsenlapsiaan 10 -kesäisinä lomanvietossa.
Kuulin tämän ja kelasin, ettei enää ollut työtä työhaluisille 70 -luvulla kotinurkilla. Oli lähdettävä työn perästä kauemmaksi, lomalla takaisin, minäkin ennen firman konkurssia. Sen jälkeen viljelin aarinalaa Launeen pellolla ja odotin työvoimatoimistosta kutsua mennä työha(i)astetteluun työttömänä työnhakijana. Vanhan firman omistajat olivat muuttaneet Floridaan.
Näitä nuoruusmuistoja kerratessa katson Primo Levin, vanki numero 174517, areenasta. Yhden miehen ja yhden naisen muistot ovat yhteneväiset vuodesta, joka kului kuin siivillä vapaudessa. Minä tuomitsen ne jotka halveksivat äitiäni. Tämän ajan kriisin ratkaisijoita häpeän, en katso silmiin. Se on kollektiivinen häpeä Osaman tappamisen ja Portugalin tukipaketin jälkeen.
Muistan Keinäsen Maria, Vihtaniemen ensimmäistä ja viimeistä äitiä, joka sai valtakunnallisen äitienpäiväkunniamerkin. Hänellä oli 14 lasta. Vihtaniemen ensimmäisenä ja viimeisenä ylioppilaana elämä on tuonut työtä, huolta. Onneakin joskus totta kai.
Onnilla oli huonompi osa, kun joutuu palauttamaan äidin kuolinpesänkuolinpesäosuuden taivaanportilta takaisin. Pietari ei ottanut lahjuksia vastaan, vaan lähetti Onnin selvittämään osuutensa meidän elämässä.
Kannattaako (kannattiko) koko tuntemisen aika käyttää perinnönjakoon vanhempien eläessä ja vielä heidän kuolemansa jälkeen? Milloinka pannaan piste riitaan ja hymy leviää naamalle?
Äiti-tiikerille toivotan huolettomia lomapäiviä ihanassa maassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti