Vapaus

Blogini ovat kaksosia ajassa kuin Turku ja Tallinna kulttuuripääkaupunkeina. Tänään yhtä vaikeita kirjoitusalustoja kumpikin. Siinähän pitävät paikkaansa kuunnelman ajan Juurakon Huldasta. Euron puhelu keskeytti kuuntelemisen. Yritän uudelleen tänä iltana. Pidin vahtia, ettei Epookin uusinta mene sivu suun. - Isäni maa -  saksalaisen perheen tarina (Wibke Bruhnsin dokumentaarinen tarina, suomentaja Marja Kyrö) Minua viehättää kaikki kuulemani, lukemani, etsimäni, löytämäni yhteydet, jotka jotenkin liippaavat läheltä. Nyt olisi aika tehdä yhteenveto aineistosta, jota olen kerännyt, vartioinut aarteena kuin pikku peikko peukkuluinen kosiomatkaltaan Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuusta katsoen.

PEIKON KOSIORETKI 

Kerran pikku peikko peukkuluinen

lönkkäkinttu, vääräsääri

sykkyrälle hännän kääri,

puhdisteli tarkkaan rinnuspielen,

asetteli kielen

aivan keskelle suuta.

Sitten pikku peikko peukkuluinen

peikkoneitosta näin kosi:

"Aikomus on mulla tosi

vaimokseni ottaa pikapuolin

peikkoneito, jonka huolin. 

Mitä sanoisit siihen?

Sanoisitko pikisilmäinen 

kiirekieli, pirppanokka,

että paremmalle rokka

maistuu, kun on kaksi maistamassa.

Sitä paitsi aarrekassa

vartoo piilossa mulla."

Vastas siihen neiti pirppanokka

kiirekieli peukkuluinen:

"Kovin olet simasuinen,

oletpas nyt aivan kallellasi.

Tiedän kaiken aartestasi:

Kuu on mokoma aarre!"

Silloin pikku peikko peukkuluinen

vääräsääri, kyhmyvarvas

suruksensa tuosta arvas, 

ettei tule mitään peikkohäistä.

Kovin oli yksinäistä

peikon kotiinsa käydä.

Tarkistan harjoitusblogistani päivämäärän, 14.9.2006, milloin minut oli erotettu rekisteröidystä yhteisöstä. Minulla ei ollut oikeutta kirjoittaa ilman kokemuskertomuskoulutusta omasta kokemuksesta. Kovin oli orpo olo. Meitä kuitenkin etsittiin, vastasin kutsuun ja avasin uuden tulevaisuuden oven. 

Yhteiskunta junnaa paikallaan, eteenpäin on elävän mieli, mutta olemme suljetun yhteiskunnan rajoilla kolkuttelemassa omistaaksemme palan Venäjän maata. 

Kirjailija Torsti Lehtinen peräänkuulutti kirjoittamisessa yhteiskunnallisuutta. Sitä minulta ei puuttunut eikä osallistumista kieltänyt uusi suljettu yhteisö. Päin vastoin sain palautteen: Olitko mukana? Jos et ollut sinun olisi pitänyt olla. 

Näillä toivotuksilla nyt olen ollut Otavassa, kun samaan aikaan naapurissakin olisi ollut mahdollisuus osallistua.

Kun lähellä on niin puskee,

kun kaukana on niin ammuu.

Syksyllä 2010 iloitsin Otavan kampuksella nähdessäni maamyyrän(kontiaisen) nostamat multakasat. "Kuinka mieletöntä on lentää ja laulaa", kuulen kontiaisen tuhahtelevan. Luulin kirjoitusta lukiessani, että marjaskarhu oli herännyt talviunilta, kun niin ärisi. Mitä saa kirjoittaa ja miten. 

1950 -luvulla vaihdoin kieltä, että kirje- ja päiväkirjasalaisuus ei ollut kaikkien luettavissa. Tästä alkaa minun tandemoppiminen puolet ja puolet saksaa ja suomea. Kuinka olen päätynyt valtionuskontoon. Perhe on yhteiskuntaa pyörittävä ratas, merkitys laajenee maahan ja maailmaan. Vanhempieni työtä en koskaan arvostele palautteella menestyksestä. "Kuule, faija ja mutsi, ihan tuota en olisi uskonut." Heidän selviytymistarinastaan kylläkin ihaillen ja henkeä pidättäen, muistoa kunnioittaen.

Aloittaisin tänään, mutta yhteiskunta on siirtänyt sivuraiteelle odottamaan hyökkäyksen jatkamista. On kylmää kyytiä lainlaatijoilta, kuinka meille kunnissa käy. Se ei ole minun päänsärkyni, sitä saa potea palaniuhkit, kun en ole päättäjänä. Olen valituspäätösten odottaja. Hyvää ei odota koskaan liian kauan, mutta kielteiset päätökset roikottavat meitä löyhässä hirressä. Odotusajan lyhentämiseksi pieni, vihreä limalötkö roikkuu pää alaspäin posliinikukassa. Itse lepään lepakoiden luolassa. Siellä ei tapahdu mitään sopimatonta sukupuolten välillä. Se tapahtuu mediamaksulla teeveessä, kun inhorealistiset tunteet kyrsivät selkäpiitä enkä minä ole ainoa kyrsitty. Rottien järsimä ja punkkien purema kylläkin 15. yön painajaisissa.