Niin hiljainen, että korviin sattuu. Helsingin meluun olin jo tottunut syksystä pääsiäiseen. Lomalla lähdin katsomaan vanhaa tätiä ja serkkua, joka piti tädistä huolta. Silloinkin huomasin keväthankien peittäessä maan, kuinka hiljaisuus voi puhutella kipeästi. Illalla jäin tädin kanssa kahden. Hän tarjosi hedelmiä ja alkoi puhua. Hän oli katkera elämälle serkun perheessä. Kaikki oli huonosti, kun ei itse enää pystynyt itseään huoltamaan. Minun iloinen tätini, aina vieraskorea ja antelias käydessään, oli tullut vanhaksi.
- Minulle riittää suvun katkeruuden kertaaminen, huusin mielessäni. En voinut keskustella tädin kanssa, oli vain kuunneltava silmät ymmyrkäisinä. Se valitus oli vuodatusta kaikista patoutumista. Siskokset olivat joutuneet lähtemään Karjalasta evakkoon ja toinen heistä kuoli. Jätti jälkeensä 5 lasta, joista nuorimman toinen täti otti hoiviinsa. Koko elämän he olivat yhdessä. Siinä yksi sotatrauma käsiteltäväksi.
Meillä ei ole omaa kulttuuria. Siksi on turvauduttava naapurimaan videokuvauksiin. On vain sympaattinen Munamies ja Harjakainen asbest ja Tuusniemi elämyksineen. Saihan se nimensä sotakarkuri Duus'in mukaan. Asui Ritoniemessä vastapäätä Pahkasalon saarta. Sinne kunta johtaa jätevedet kirkonkylästä. Toiset laskevat surutta rannoiltaan Juojärveen. Valamon munkkien vedenvihkiminen suojelee puhtautta, että uskaltaa vielä käydessään pulahtaa Juojärven aaltoihin jätevesijärjestelmällä varustetusta uimakopista.
Varoituksena: Älä juo! Juomakelvotonta! Hukkuneiden huuhdevettä!
Se oli silloin, entäs sitten nyt!?
Se oli silloin, entäs sitten nyt!?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti