Anna-Maija Raittila Paratiisini puut
On opittava uudestaan
painamaan korva maata vasten,
kuuntelemaan tämän maakunnan kalliopohjaa,
sen suurten soiden hengitystä,
herättävä huomaamaan, että ne ovat hengissä,
hongikkojen pihka, koivujen mahla,
niittyvillan hohto ja kaiken sen,
mikä kasvaa matalalla.
On kiivettävä takaisin vaarojen laelle
ja katsottava kauas, nähtävä miten vihreä vaihtuu
siniseksi, sininen harmaaksi,
seurattava pohjoisesta etelään liukuvien saarien liikettä,
mentävä mukaan, luotettava liikkeen suuntaan
pohjoisesta etelään, etelästä pohjoiseen.
Aukaise ovi isäsi aittaan, laaritko tyhjät?
Kierrä karjapihan kautta, onko yhtään elävää?
Mene veljesi ruispellolle, missä kuhilaat?
Aukaise ovi äitisi äidin aittaan, orret notkuvat
veripunaisia tähtiä valkeilla pellavaliinoilla!
Mene uudestaan vanhalle kotimäelle, tartu ovenkahvaan,
sivele hitaasti hopeaksi muuttunutta hirttä, kuuntele,
se helähtää.
Valmista tilaa sen soitolle,
luo laaja kaikupohja, sinun on se tehtävä,
valmista sydämesi sali avaraksi
pohjoisen Karjalan paluujuhlalle!
Vaienna sydämesi kuuntelemaan. mitään muuta ei tarvita.
Kaikki on valmiina nousemaan liikkelle
pitkästä parantavasta unesta.
Ja se kaikki on sinun. Mikään täällä ei ole kuollut.
Ruohonkorret helisevät tyhjissä kylissä,
lahdenpoukamat kimaltavat.
Tämä ihmeellinen maakunta on nukkunut
yli raiskaajien, teloittajien vuosikymmenten.
Ja kaikki sen kalleudet ovat tallella.
Sen kainous huomaamatta. Sen pyhyys koskematta.
Äitiemme veripunaiset kukat sykkivät mustaa vasten,
heidän rukouslaulujensa tähtikirjailut valkoista vasten.
Ja meidän on ne herätettävä.
Joensuun Yhteiskoulun 90-vuotisjuhlaan 4.10.1997
Tosi hieno runo<3
VastaaPoista