by Värtsi • 4.1.2016 • 0 Comments > 10 Comments
Sana on vapaa kommentoimaan kirkonseiniä ja MM-kultaa.
- Minä en osaa, vaikersivat nuoret miehet vastoinkäymisten kouraistessa syvältä.
- Olet hyvä jätkä, lohdutin halausten keralla. Vuosien myötä tiedän kaiken muuttuneen hyväksi. Tuli vain mieleen, kun asiakas soitti kysyäkseen.
- Vieläkö hierot?
Värtsin avulla pidän viikot ja puheenaiheet järjestyksessä vaivautumatta itse tai vaivaamatta omilla puheenaiheilla piireihin asti päässeitä.
Hartaudet: Aamuhartaus 4.1. arkkipiispa emeritus John Vikström
Arkkipiispa emeritus John Vikström, Turku.
Maanantaiaamun hartauden aiheena on "Tänään tahdon kiittää".
Virsi 341: 1 alkaa sanoin: "Kiitos sulle, Jumalani"
Psallamus-kuoro, Ilmo Riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut).
Palaan tähän vuoden 1. viikkoon odottaen, että pelko muuttuu turhaksi. Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.
Loppiaisen lisäys:
Aamuhartaus ma 04.01.2016
John Vikström, Arkkipiispa emeritus, Turku
Voisin siis kiittää. Mutta onko minulla mitään syytä kiittää? Onko mitään perustetta kiittää, kun ihminen on täyttänyt kahdeksankymmentä vuosia sitten ja siten vuoden vaihtuessa saanut uuden muistutuksen siitä, miten vähän elinaikaa on jäljellä? Eikö ennemmin pitäisi valittaa, valittaa ajan lentoa, valittaa miten vuodet vierivät pois yhä nopeammassa tahdissa?
Niin, mitä sinä ajattelet joka olet samassa elämänvaiheessa? Ja sinä, joka vuosi vuodelta lähestyt tätä ikää? Miltä tuntuu tulla vanhaksi? Onko tämänikäisillä enää mitään realistisia kiitoksen aiheita? Eikö ole niin, että ilon- ja kiitoksenaiheet vähenevät samassa suhteessa kuin eletyt vuodet lisääntyvät?
Viime marraskuussa olin puhumassa Harjavallan eläkeläisten kokouksessa. Luentoni otsikoksi oli annettu ”Elämämme marraskuu”. Luentoa valmistellessani huomasin, etten tiennyt mitä sana marras tarkoittaa. Piti kääntyä Googlen ja Wikipedian puoleen, jolloin opin, että suomen kielessä on erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä kutsuttu nimityksellä marras.
Kuolemaan liittyviä ennusmerkkejä. Tämä selitys ei tietysti ollut erityisen ylentävää. Oli pakko ruveta pohtimaan minkälaisia martaita kuuluu elämämme marraskuuhun. Ja löytyyhän niitä: Voimat vähenevät, selkä köykistyy, askel lyhenee, tukka harvenee, kuulo ja näkö heikkenevät, kolottaa ja ahdistaa, tulee ryppyjä kasvoihin. Ei ole mukavaa katsoa peiliin. On siinä martaita aivan riittämiin, kiitosaiheita sen sijaan aika niukasti.
Elämämme marraskuu on siis luopumisen aika. Paitsi terveyteen liittyvistä asioista on luovuttava sukulaisista ja ystävistä, jotka eivät enää jaksa pitää yhteyttä tai kuolevat. On luovuttava monista menoista ja harrastuksista jne.
Onko sitten mitään jäljellä, josta me ikäihmisinä voisimme todella iloita ja kiittää?
Näköjään aika paljon. Harvoin kuulee niin paljon naurua ja iloista melua kuin silloin kun joukko eläkeläisiä lähtee matkalle - melkein kuin oppilaita luokkaretkelle.
Piispantarkastusten yhteydessä kävin usein senioritaloissa ja vanhainkodeissa. Vierailun ohjelmaan kuului tavallisesti pieni hartaushetki. Kun hartauden alussa pyysin virsiehdotuksia, mainittiin melkein aina kaksi virttä.
Tavallisin toivomus oli ”Kiitos sulle, Jumalani, armostasi, kaikesta…”
Toinen toivomus oli ”Päivä vain ja hetki kerrallansa…”
Ikäihmiset eri puolilla hiippakuntaa halusivat siis ennen kaikkea kiittää. Kiittää ”päivän paistehesta niin kuin pimeydestä…kukkasista, jotka teilläin kukoisti…myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti…”
Minullekin nämä virret ovat tärkeitä ja rakkaita. Kiitollisuus on hyvin tärkeä väline ikääntyvän ihmisen elämänhallinnassa. Vaimoni kuoltua parikymmentä vuotta sitten sain kirjeen edeltäjältäni Mikko Juvalta. Omien vastaavien kokemusten pohjalta hän kirjoitti: ”Nyt ajattelet vain mitä olet menettänyt. Vähitellen rupeat muistamaan ja ajattelemaan mitä olet saanut omistaa.” Sain huomata, että hyvä ystäväni tiesi mitä kirjoitti. Sain huomata miten paljon helpompaa oli surra silloin, kun onnistuin tekemään muistoista kiitollisuudenaiheita.
Viime aikoina olen havahtunut toteamaan, miten olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut ja surrut sellaista, minkä olen ikääntymisen myötä menettänyt, esimerkiksi terveyden osalta. Nyt olen sen sijaan vähitellen oppinut kääntämään katseeni myös sitä kohti, mikä minulla on vielä jäljellä, ja kiittää siitä. Sen sijaan, että esimerkiksi jään suremaan sairaan silmän ikärappeumaa ja heikentynyttä näköä, saan kiittää terveen silmän hyvästä näöstä.
Viime aikoina olen yrittänyt teroittaa itselleni: Kysymys Kuinka vanha olet? ei ole enää tässä iässä erityisen tärkeä. Paljon tärkeämpi on kysymys Kuinka olet vanha? Kuinka elät ikääntymisesi kanssa? Tällöin on usein mieleeni tullut ikääntymisen englanninkielinen versio: to grow old. Siis kasvaa vanhaksi! Heino ajatus, eikö niin! Luulen, että kiitollisuus on tällaisen sisäisen kasvamisen tärkeä alusta.
Apostoli Paavali näyttää myös pohtineen näitä asioita. Korintin kristityille hän kirjoitti: ”Me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.” Samalla hän myös mainitsi missä tällaisen sisäisen uudistumisen ja kasvun salaisuus piilee: ”Me emme kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” Riippuu siis siitä, mihin katseemme on suunnattu.
Jumalan valtakunnan näkymätön todellisuus on siis ikääntyvän ja sairastavan ihmisen erityinen kiitollisuuden aihe.
Yhdymme rakkaaseen kiitosvirteemme.
Virsi: 341b: 1
Kirkon tiedotuskeskusta kiitän John Vikströmin aamuhartaustekstin julkaisemisesta arkkipiispan antamalla luvalla.
Arkkipiispa emeritus John Vikström, Turku.
Maanantaiaamun hartauden aiheena on "Tänään tahdon kiittää".
Virsi 341: 1 alkaa sanoin: "Kiitos sulle, Jumalani"
Psallamus-kuoro, Ilmo Riihimäki (joht.), Juhani Haapasalo (urut).
Palaan tähän vuoden 1. viikkoon odottaen, että pelko muuttuu turhaksi. Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.
Loppiaisen lisäys:
Aamuhartaus ma 04.01.2016
John Vikström, Arkkipiispa emeritus, Turku
Tänään tahdon kiittää (03)
Tänään voisin kiittää. Kiittää äsken alkaneesta uudesta vuodesta, kiittää etukäteen siitä hyvästä, minkä se toivottavasti tuo mukanaan. Onhan aina jännittävää aloittaa uusi vuosi.Voisin siis kiittää. Mutta onko minulla mitään syytä kiittää? Onko mitään perustetta kiittää, kun ihminen on täyttänyt kahdeksankymmentä vuosia sitten ja siten vuoden vaihtuessa saanut uuden muistutuksen siitä, miten vähän elinaikaa on jäljellä? Eikö ennemmin pitäisi valittaa, valittaa ajan lentoa, valittaa miten vuodet vierivät pois yhä nopeammassa tahdissa?
Niin, mitä sinä ajattelet joka olet samassa elämänvaiheessa? Ja sinä, joka vuosi vuodelta lähestyt tätä ikää? Miltä tuntuu tulla vanhaksi? Onko tämänikäisillä enää mitään realistisia kiitoksen aiheita? Eikö ole niin, että ilon- ja kiitoksenaiheet vähenevät samassa suhteessa kuin eletyt vuodet lisääntyvät?
Viime marraskuussa olin puhumassa Harjavallan eläkeläisten kokouksessa. Luentoni otsikoksi oli annettu ”Elämämme marraskuu”. Luentoa valmistellessani huomasin, etten tiennyt mitä sana marras tarkoittaa. Piti kääntyä Googlen ja Wikipedian puoleen, jolloin opin, että suomen kielessä on erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä kutsuttu nimityksellä marras.
Kuolemaan liittyviä ennusmerkkejä. Tämä selitys ei tietysti ollut erityisen ylentävää. Oli pakko ruveta pohtimaan minkälaisia martaita kuuluu elämämme marraskuuhun. Ja löytyyhän niitä: Voimat vähenevät, selkä köykistyy, askel lyhenee, tukka harvenee, kuulo ja näkö heikkenevät, kolottaa ja ahdistaa, tulee ryppyjä kasvoihin. Ei ole mukavaa katsoa peiliin. On siinä martaita aivan riittämiin, kiitosaiheita sen sijaan aika niukasti.
Elämämme marraskuu on siis luopumisen aika. Paitsi terveyteen liittyvistä asioista on luovuttava sukulaisista ja ystävistä, jotka eivät enää jaksa pitää yhteyttä tai kuolevat. On luovuttava monista menoista ja harrastuksista jne.
Onko sitten mitään jäljellä, josta me ikäihmisinä voisimme todella iloita ja kiittää?
Näköjään aika paljon. Harvoin kuulee niin paljon naurua ja iloista melua kuin silloin kun joukko eläkeläisiä lähtee matkalle - melkein kuin oppilaita luokkaretkelle.
Piispantarkastusten yhteydessä kävin usein senioritaloissa ja vanhainkodeissa. Vierailun ohjelmaan kuului tavallisesti pieni hartaushetki. Kun hartauden alussa pyysin virsiehdotuksia, mainittiin melkein aina kaksi virttä.
Tavallisin toivomus oli ”Kiitos sulle, Jumalani, armostasi, kaikesta…”
Toinen toivomus oli ”Päivä vain ja hetki kerrallansa…”
Ikäihmiset eri puolilla hiippakuntaa halusivat siis ennen kaikkea kiittää. Kiittää ”päivän paistehesta niin kuin pimeydestä…kukkasista, jotka teilläin kukoisti…myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti…”
Minullekin nämä virret ovat tärkeitä ja rakkaita. Kiitollisuus on hyvin tärkeä väline ikääntyvän ihmisen elämänhallinnassa. Vaimoni kuoltua parikymmentä vuotta sitten sain kirjeen edeltäjältäni Mikko Juvalta. Omien vastaavien kokemusten pohjalta hän kirjoitti: ”Nyt ajattelet vain mitä olet menettänyt. Vähitellen rupeat muistamaan ja ajattelemaan mitä olet saanut omistaa.” Sain huomata, että hyvä ystäväni tiesi mitä kirjoitti. Sain huomata miten paljon helpompaa oli surra silloin, kun onnistuin tekemään muistoista kiitollisuudenaiheita.
Viime aikoina olen havahtunut toteamaan, miten olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut ja surrut sellaista, minkä olen ikääntymisen myötä menettänyt, esimerkiksi terveyden osalta. Nyt olen sen sijaan vähitellen oppinut kääntämään katseeni myös sitä kohti, mikä minulla on vielä jäljellä, ja kiittää siitä. Sen sijaan, että esimerkiksi jään suremaan sairaan silmän ikärappeumaa ja heikentynyttä näköä, saan kiittää terveen silmän hyvästä näöstä.
Viime aikoina olen yrittänyt teroittaa itselleni: Kysymys Kuinka vanha olet? ei ole enää tässä iässä erityisen tärkeä. Paljon tärkeämpi on kysymys Kuinka olet vanha? Kuinka elät ikääntymisesi kanssa? Tällöin on usein mieleeni tullut ikääntymisen englanninkielinen versio: to grow old. Siis kasvaa vanhaksi! Heino ajatus, eikö niin! Luulen, että kiitollisuus on tällaisen sisäisen kasvamisen tärkeä alusta.
Apostoli Paavali näyttää myös pohtineen näitä asioita. Korintin kristityille hän kirjoitti: ”Me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.” Samalla hän myös mainitsi missä tällaisen sisäisen uudistumisen ja kasvun salaisuus piilee: ”Me emme kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” Riippuu siis siitä, mihin katseemme on suunnattu.
Jumalan valtakunnan näkymätön todellisuus on siis ikääntyvän ja sairastavan ihmisen erityinen kiitollisuuden aihe.
Yhdymme rakkaaseen kiitosvirteemme.
Virsi: 341b: 1
Kirkon tiedotuskeskusta kiitän John Vikströmin aamuhartaustekstin julkaisemisesta arkkipiispan antamalla luvalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti