Aamuhartaus
06.02.2019
”Tuosta
mentiin kesällä 41, siitä se jatkosota alkoi.” Setäni viittilöi
puskittuneeseen metsään rajan suuntaan, jossa erottui umpeen mennyt
tieura. Elettiin 60-luvun alkupuolta. Silloin oli kulunut vasta vähän
yli kaksikymmentä vuotta siitä kesästä, kun setäni parikymppisenä
tykistömiehenä ylitti talvisodan rajan juuri tällä kohdalla.
Samassa eteen tupsahti kaksi nuorta rajamiestä aseet tanassa. Milläs asioilla miehet liikkuvat, tiedetäänkö että ollaan rajavyöhykkeellä? Setäni oli tullut Boliviasta lomalle Suomeen, ja luultavasti tiesi hyvinkin, ei vain ollut ajatellut asiaa. Rajamiehet kiinnostuivat erityisesti siitä, että hänen passissaan oli Bolivian leima. Mies väärillä asioilla liikkeellä, ehkä vakooja? Idän ja lännen välillä oli tuolloin rautaesirippu, piti olla tarkkana.
Kiltille seurakuntanuorelle tämä rajakokemus oli hiukan jännittävä, pelottavakin. Pieni kurkistus oman maan sotahistoriaan, sen tekijään, sekä asemaamme kansainvälisessä politiikassa jäivät jollakin tavalla mieleen. Myöhemmin kuulin, että setäni joutui lähtemään Boliviasta kun kaivosyhtiöt kansallistettiin eikä ulkomaisille työntekijöille ollut enää töitä.
Oman uskonnollisen kehitykseni kannalta kokemus oli mielestäni tärkeä. Perhe, vastuunkantajat, näkijät ja tekijät, yhteiskunta ja maailma muodostavat organisaation, jonka menestymisestä on pidettävä huolta. Historiasta voidaan oppia, myös pahoja asioita tapahtuu, sotaa, väkivaltaa, nälkää ja köyhyyttä, pakolaisuutta, ihmisoikeuksien loukkauksia. Rajoja on vartioitava. Mutta niitä voidaan myös ylittää, kansat tarvitsevat toisiaan, toinen toistensa osaamista. Oman perheen ”agentti” maailmalla, setäni, innosti myös muita perheenjäseniä kansainväliseen toimintaan.
Opiskeluaika teologisessa tiedekunnassa ja toiminta Suomen Kristillisessä Ylioppilasliitossa vahvisti käsitystä siitä, että ihminen ja maailma on otettava vakavasti, on seurattava aikaa, on hankittava tietoa, pidettävä yhteyksiä. Kristillisessä opiskelijaliikkeessä uutta olivat kirkolliset ja ekumeeniset yhteydet. Myös kirkkojen kautta voitiin saada tietoa ja kokemusta siitä, millaista elämä maailmalla on. Niiden kautta syntyi yhteyksiä opiskelijoihin ja heidän kauttaan eri maiden todellisuuteen, tuli vieraita, käytiin itsekin maailmalla. Erityisesti kiinnostuimme Etelä-Afrikan rotusorrosta, Vietnamin sodasta, kehitysmaiden vapautusliikkeistä, Brasilian ja Chilen sotilasvallankaappauksista. Olimme aktiivinen osa eurooppalaista kristillistä verkostoa. Läheltä ja kaukaa kumpusi teologisia oivalluksia, teemoja toimintaan, aineistoja. Tutuiksi tulivat monet merkittävät sen ajan kirkkojen johtajat ja teologit.
Yksi keskeinen innoittajamme oli saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer, jonka natsit teloittivat vähän ennen toisen maailmansodan loppumista vuonna 1945. Hän oli ollut pitkään vangittuna ja syytettynä salaliitosta Hitleriä vastaan mutta toiminut teologina ja pappina sitä ennen jo vuosia yksinvaltiutta vastaan ja avoimemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta.
Bonhoefferin mielestä maallista ja hengellistä valtaa ei saa sekoittaa toisiinsa mutta niitä ei saa myöskään repäistä täysin irti toisistaan. Mutta yksinvaltias joka ei ymmärrä että hänen yläpuolellaan on Jumalan valta, ei voi menestyä.
Melkein kulttiasemaan on päässyt teos Vankilakirjeet, joka on koottu kirjeistä, jotka Bonhoeffer kirjoitti vankilasta. Suomessa näitä ajatuksia vei eteenpäin 1950-luvulta alkaen erityisesti Erkki Niinivaara.
Bonhoefferin ajatukset ovat virittäneet vastarintaväkeä kaikkialla maailmassa. Usein se on merkinnyt avointa vastarintaa yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Siinä Bonhoeffer on ollut tärkeä esikuva.
Bonhoeffer on teologina ja hengellisenä opastajana mielestäni hyvin ajankohtainen nytkin, hän oli sitä jo 60-70 -luvuilla kun hapuilin kohti omaa täysi-ikäisen uskonnon ja uskon mallia. Monet ajatukset ovat virkistävän ajankohtaisia ja haastavia tänään. Esimerkiksi Vankilakirjeiden pohdinta siitä, vievätkö maailman kehitystä eteenpäin ennen kaikkea suuret ajatukset vai suuret teot.
Rajankäynti, hyvyys ja pahuus, myötäeläminen, Kristus kärsivissä lähimmäisissä, kasvaminen uskon tiellä kohti täysi-ikäisen uskoa, siinä oli oma opiskeluaikani suuri kertomus.
Eräs nuoruudessa elähdyttänyt laulu oli Simo Knuuttilan ja Heikki Laitisen Me ei uskota peikkoihin. Tämän laulun myötä pyydämme tänä aamuna hyvän ja armollisen Jumalan viisautta ja voimaa omaan ja toinen toisemme elämään. Aamen.
Samassa eteen tupsahti kaksi nuorta rajamiestä aseet tanassa. Milläs asioilla miehet liikkuvat, tiedetäänkö että ollaan rajavyöhykkeellä? Setäni oli tullut Boliviasta lomalle Suomeen, ja luultavasti tiesi hyvinkin, ei vain ollut ajatellut asiaa. Rajamiehet kiinnostuivat erityisesti siitä, että hänen passissaan oli Bolivian leima. Mies väärillä asioilla liikkeellä, ehkä vakooja? Idän ja lännen välillä oli tuolloin rautaesirippu, piti olla tarkkana.
Kiltille seurakuntanuorelle tämä rajakokemus oli hiukan jännittävä, pelottavakin. Pieni kurkistus oman maan sotahistoriaan, sen tekijään, sekä asemaamme kansainvälisessä politiikassa jäivät jollakin tavalla mieleen. Myöhemmin kuulin, että setäni joutui lähtemään Boliviasta kun kaivosyhtiöt kansallistettiin eikä ulkomaisille työntekijöille ollut enää töitä.
Oman uskonnollisen kehitykseni kannalta kokemus oli mielestäni tärkeä. Perhe, vastuunkantajat, näkijät ja tekijät, yhteiskunta ja maailma muodostavat organisaation, jonka menestymisestä on pidettävä huolta. Historiasta voidaan oppia, myös pahoja asioita tapahtuu, sotaa, väkivaltaa, nälkää ja köyhyyttä, pakolaisuutta, ihmisoikeuksien loukkauksia. Rajoja on vartioitava. Mutta niitä voidaan myös ylittää, kansat tarvitsevat toisiaan, toinen toistensa osaamista. Oman perheen ”agentti” maailmalla, setäni, innosti myös muita perheenjäseniä kansainväliseen toimintaan.
Opiskeluaika teologisessa tiedekunnassa ja toiminta Suomen Kristillisessä Ylioppilasliitossa vahvisti käsitystä siitä, että ihminen ja maailma on otettava vakavasti, on seurattava aikaa, on hankittava tietoa, pidettävä yhteyksiä. Kristillisessä opiskelijaliikkeessä uutta olivat kirkolliset ja ekumeeniset yhteydet. Myös kirkkojen kautta voitiin saada tietoa ja kokemusta siitä, millaista elämä maailmalla on. Niiden kautta syntyi yhteyksiä opiskelijoihin ja heidän kauttaan eri maiden todellisuuteen, tuli vieraita, käytiin itsekin maailmalla. Erityisesti kiinnostuimme Etelä-Afrikan rotusorrosta, Vietnamin sodasta, kehitysmaiden vapautusliikkeistä, Brasilian ja Chilen sotilasvallankaappauksista. Olimme aktiivinen osa eurooppalaista kristillistä verkostoa. Läheltä ja kaukaa kumpusi teologisia oivalluksia, teemoja toimintaan, aineistoja. Tutuiksi tulivat monet merkittävät sen ajan kirkkojen johtajat ja teologit.
Yksi keskeinen innoittajamme oli saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer, jonka natsit teloittivat vähän ennen toisen maailmansodan loppumista vuonna 1945. Hän oli ollut pitkään vangittuna ja syytettynä salaliitosta Hitleriä vastaan mutta toiminut teologina ja pappina sitä ennen jo vuosia yksinvaltiutta vastaan ja avoimemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta.
Bonhoefferin mielestä maallista ja hengellistä valtaa ei saa sekoittaa toisiinsa mutta niitä ei saa myöskään repäistä täysin irti toisistaan. Mutta yksinvaltias joka ei ymmärrä että hänen yläpuolellaan on Jumalan valta, ei voi menestyä.
Melkein kulttiasemaan on päässyt teos Vankilakirjeet, joka on koottu kirjeistä, jotka Bonhoeffer kirjoitti vankilasta. Suomessa näitä ajatuksia vei eteenpäin 1950-luvulta alkaen erityisesti Erkki Niinivaara.
Bonhoefferin ajatukset ovat virittäneet vastarintaväkeä kaikkialla maailmassa. Usein se on merkinnyt avointa vastarintaa yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Siinä Bonhoeffer on ollut tärkeä esikuva.
Bonhoeffer on teologina ja hengellisenä opastajana mielestäni hyvin ajankohtainen nytkin, hän oli sitä jo 60-70 -luvuilla kun hapuilin kohti omaa täysi-ikäisen uskonnon ja uskon mallia. Monet ajatukset ovat virkistävän ajankohtaisia ja haastavia tänään. Esimerkiksi Vankilakirjeiden pohdinta siitä, vievätkö maailman kehitystä eteenpäin ennen kaikkea suuret ajatukset vai suuret teot.
Rajankäynti, hyvyys ja pahuus, myötäeläminen, Kristus kärsivissä lähimmäisissä, kasvaminen uskon tiellä kohti täysi-ikäisen uskoa, siinä oli oma opiskeluaikani suuri kertomus.
Eräs nuoruudessa elähdyttänyt laulu oli Simo Knuuttilan ja Heikki Laitisen Me ei uskota peikkoihin. Tämän laulun myötä pyydämme tänä aamuna hyvän ja armollisen Jumalan viisautta ja voimaa omaan ja toinen toisemme elämään. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti